Analyysi: Maahanmuuttajien kotoutuminen erityisen heikkoa ja kallista

Maahanmuutto on luonut yhä vahvistuvan ja laajenevan toimintapiirin niin julkishallinnolliselle kuin yksityiselle sektorille. Kotouttamispolitiikka on kuvaava esimerkki. Mitä enemmän maahanmuuttoa, sitä enemmän kotouttamista. Mitä enemmän kotouttamista, sitä enemmän maahanmuuttoon liittyvää byrokratiaa ja monikulttuurisuutta. Ja kun ongelma kerran jo on täällä, on perustellusti vaikeaa kannattaa sitä, että siihen ei lainkaan puututtaisi, kirjoittaa perussuomalaisten poliittinen suunnittelija Riikka Purra.

Kotouttamiseen on ladattu paljon toivoa. Sen on edelleen määrä olla se temppu, jolla maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta tehdään rikkaus. ”Kunhan kotouttaminen onnistuu”-fraasi on korvannut takavuosien ehdottoman optimismin.

Eduskunta käynnisti viime vuonna tutkimuksen, joka käsittelee maahanmuuttajien kotouttamisen onnistumista. Tutkimus haluaa ”selvittää kannattavia ja toteuttamisen arvoisia kotouttamistoimenpiteitä erityisesti maahanmuuttajien työllistymisen näkökulmasta sekä tuottaa toimenpide-ehdotuksia.” Tutkimuksen olisi myös määrä ”selvittää kotouttamisen kustannuksia ja toimenpiteiden riittävyyttä ja kustannustehokkuutta.”

Paisuva kotouttamiskoneisto

Kotouttamiseksi kutsutaan perinteisesti kaikkia niitä toimia, joita kohdennetaan erityisesti maahanmuuttajille. Ryhmään kuuluu kaikenlaista työvoimapalveluista ja kulttuurin, kielen ja lukutaidon opetuksesta liikunta- ja sukupuolikasvatukseen sekä yleiseen motivointiin. Myös kotouttamissuunnitelman laatimista on itsessään pidetty kotouttamistoimena.

Koska kotouttamispalvelut ovat niin moninaisia ja vahvasti ketjutettuja (valtion, yksityisen sektorin ja järjestöjen välille), on myös kotouttamisen virallinen arviointi vaikeaa – ja suoraan sanoen sitä ei yleensä tehdäkään. Myös vertailukelpoisten ryhmien puuttuminen vaikeuttaa arviointia.

Toisaalta lähtökohta on nurinkurinen myös muusta syystä: yleensä ne ryhmät, joita pitää kotouttaa, kotoutuvat vaikeasti. Ja toisinpäin: he, joita ei tarvitse kotouttaa, työllistyvät yleensä helposti ja ovat ”haluttuja” työperäisiä maahanmuuttajia.

Kotouttamisen ongelma on siis maahanmuuton ongelma. Näitä asioita ei voi eikä pidä erottaa toisistaan.

Suomessa käytössä oleva järjestöjen roolia ja erilaisia hankkeita ja projekteja korostava kotouttaminen lisää ongelmia entisestään – toimijat saavat käytännössä itse päättää, miten kotouttaminen (eli juuri heidän projektinsa) on onnistunut. Yleensä kyse on osallistuvuudesta, syrjimättömyydestä ja yhdenvertaisuudesta. On selvää, että tällainen ei voi olla objektiivista eikä kokonaisuuden kannalta hyödyllistä.

Julkisella rahalla on lisäksi sellainen vaikutus, että sitä saavilla harvoin on kiinnostusta tehdä itseään tarpeettomiksi. Kotouttamisellakaan ei virallisesti ole päätepistettä – jossain vaiheessa kotouttamispolitiikka muuttuu vain muunlaiseksi vähemmistö-, erilaisuus- tai monikulttuurisuuspolitiikaksi.

Koneisto on tullut jäädäkseen eikä sen koosta ole kenelläkään tarkkaa tietoa.

Kotoutuminen ja työmarkkinoille osallistuminen

Yksinkertaisin kotoutumisen indikaattori on tietenkin työllistyminen. Aineistoa ja lukuja on hyvin paljon saatavilla.

Vuonna 2016 viitisen prosenttia kotoutumiskoulutuksen suorittaneista oli siirtynyt työmarkkinoille kolme kuukautta kotoutumiskoulutuksen päättymisen jälkeen. Kolmannes odotti työttömänä työnhakijana siirtymistä seuraavaan palveluun ja hieman yli puolet oli jo siirtynyt seuraavaan toimenpiteeseen. Useimmin kotoutumiskoulutuksen päätyttyä maahanmuuttajat on ohjattu ammatillisiin opintoihin valmentavaan koulutukseen, jonka jälkeen tavoitteena on osallistuminen ammatilliseen koulutukseen ja Suomen työmarkkinoille soveltuvaan ammattitutkinnon. (HE kotolaista, 2017.)

Maahanmuuttajien työllisyyslukujen perusteella päätelmä on yksiselitteinen: kotouttaminen on pahasti epäonnistunut. Tämä – kuten maahanmuuttajien verraten korkea riippuvuus tulonsiirroista – on hyvin yksinkertaisesti todennettavissa. Vaikeampaa on hyväksyä ilmeinen tosiasia.

Toisaalta kuten tiedämme, työllisyysastekin antaa liian ruusuisen kuvan, sillä iso osa maahanmuuttajien työpaikoista on ns. ”maahanmuuttajatyöpaikkoja”, joita ei olisi olemassa ilman maahanmuuttoa. Vaikka yksilön kannalta työllistyminen on aina hyväksi, on ilmiö muuten epäterve. Kokonaistaloudellisesti tai yhteiskunnan kokonaishyvän kannalta esimerkiksi yhä paisuvat tulkkauskustannukset eivät voi olla positiivinen asia, vaikka tarjoavatkin työtä lukuisille maahanmuuttajille.

Lisäksi on syytä huomata, että nämä erilaiset maahanmuuttajatyöpaikat ovat juuri niitä, joiden voidaan nähdä vaikeuttavan kotoutumista. Miksi opiskella suomen kieltä, jos aina voi käyttää tulkkia.

Työllisyyden ja kielitaidon ohella myös kansalaisosallistuminen ja kulttuurinen integroituminen voisivat toimia hyvinä indikaattoreina kotoutumisesta. Näiden mittaaminen on kuitenkin jo paljon vaikeampaa ja tulkinta moniselitteisempää.

Paljon melua tyhjästä

On kuitenkin vaikea uskoa, että mainitut indikaattorit riittäisivät valtion tutkimushankkeelle. Kuten hyvin tiedämme, kaikki maahanmuuttoon, maahanmuuttajiin ja kotoutumiseen liittyvä esitetään aina monimutkaisemmin – ehkä juuri siksi, että yksinkertaisesti todennettavat seikat ovat liian läpinäkyviä todetessaan epäonnistumisen.

Näin ollen onkin helppo otaksua, että valtion tulevakaan tutkimus ei tule olemaan tarpeeksi yksinkertainen, kvantitatiivinen tai taloudellisiin mittareihin kiinnittynyt. Myöskään sen toimenpide-ehdotukset eivät tule olemaan tarpeeksi konkreettisia.

Sen sijaan tutkimus tulee jälleen toistelemaan jo tietämämme seikat, voimakkaasti kaunistellen, ja tarjoamaan ympäripyöreitä parannusehdotuksia sekä ison liudan uusia käsitteitä, joiden reaalimaailmallinen yhteys jää pimentoon, mutta jotka antavat elantoa ja elämänsisältöä yhä kasvavalle määrälle virkamiehiä, tutkijoita, konsultteja, selvitysmiehiä, sosiaalialan asiantuntijoita, hyvinvointiyhteiskunnan ammattilaisia sekä muita maahanmuuttokoneiston osasia. Veronmaksajien rahalla.

Tutkimus tulee lisäksi toteamaan, että on tärkeää painottaa syrjimättömyyttä ja osallisuutta ja edistää työllisyyttä. Näin nimittäin sanotaan kaikissa valtion virallisissa maahanmuuttoon liittyvissä julkilausumissa, kuten maahanmuutto- ja kotouttamisstrategioissa.

Tilastojen kaunistelu maahanmuuttoideologian hyväksi

Monien maahanmuuttajien työllisyyttä tai maahanmuuton vaikutuksia selvittävien katsausten ongelmana on se, että niissä maahanmuuttajia ei ole jaettu eri kategorioihin. Näin on mahdollista selvästi kaunistella lukuja, sillä kuten esimerkiksi Suomen Perustan tutkimuksista on käynyt ilmi, erot eri maista tulevien ihmisen välillä ovat valtavia. Kun yhdistämme Afrikasta tai Lähi-Idästä tulleen työllisyysasteen ja Saksasta tuleen työllisyysasteen, saamme paljon ”kotoutuneemman” kokonaisasteen.

Humanitaarisen maahanmuuton piirissä saapuneet (kansainvälinen suojelu, perheenyhdistäminen, palauttamatta jääneet, muut välimuodot) ovat työllisyysasteeltaan ja kaikkiaan taloudellisilta nettovaikutuksiltaan selvästi ongelmallisempia kuin muut.
Heikoiten sijoittuneet lähtömaat vuodesta toiseen ovat Somalia, Afganistan ja Irak – sattumoisin juuri ne maat, joista Suomi vastaanottaa eniten humanitaarisia maahanmuuttajia.

Uuden eurooppalaisen vertailevan tutkimuksen mukaan Belgian ja Ruotsin lisäksi erityisesti juuri Suomessa on hälyttävän suuri osuus Euroopan ulkopuolelta tulleista 19–59-vuotiaista maahanmuuttajista toimettomana, yhteensä 31,2 prosenttia. Tämä ”hyvin matalan työintensiteetin maahanmuuttajien” osuus olisi vielä huomattavasti korkeampi, mikäli tarkastelusta jätettäisiin pois esimerkiksi Yhdysvalloista, Kiinasta tai Filippiineiltä saapuneet maahanmuuttajat.

Lisäksi täytyy muistaa, että jo kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat tipahtavat yleensä pois ”maahanmuuttajatilastoista”. Monissa tutkimuksissa on todettu, että toisen sukupolven työllisyys on jopa alhaisempaa kuin ensimmäisen sukupolven kohdalla. Vastaavasti sosiaaliset ongelmat ovat kasvaneet, ja tukiriippuvuus on ylisukupolvista.

Toisaalta tutkimuksissa on vahvasti arkijärjen mukaisesti havaittu, että kulttuuritaustalla on merkitystä kotoutumisen onnistumisen kanssa. Ne maahanmuuttajat, joiden ryhmäidentiteetti – esimerkiksi kulttuurin, uskonnon tai kielen suhteen – on erityisen vahva, kotoutuvat ja työllistyvät heikommin kuin ne, joilla näin ei ole.

Havainnon pitäisi toimia vahvana kritiikkinä monikulttuurisuutta korostavalle kotouttamis- ja erilaisuuspolitiikalle, jollaista esimerkiksi nimenomaan Suomessa ja Ruotsissa halutaan toteuttaa.

Valitettavasti näyttää siltä, että Suomi vastaa ongelmaan vuodesta toiseen kärjistämällä sitä entisestään. Maahanmuutto rakentaa paitsi sosioekonomista alaluokkaa myös kulttuurisesti ja sosiaalisesti erillisiä saarekkeita, ja tällä on merkittävä vaikutus Suomen tulevaisuuteen.

Huono kotouttaminen onkin hyvää kotouttamista

Kuten edellä esitetty osoittaa, kotouttamisen politiikka on surullinen esimerkki siitä, millaiseen akrobatiaan liberaali länsimaa on valmis kyetäkseen pitämään kiinni positiivisesta maahanmuuton ideastaan.

Näin ollen ei liene ehkä suuri yllätys, että juuri ne maat eli Ruotsi, Suomi ja Belgia, joissa oikeasti – eli kaikkien relevanttien tulosten perusteella – kotoutuminen on epäonnistuneinta, ovat kuitenkin kärjessä tärkeimmässä kotoutumista mittaavassa indeksissä (Migrant Integration Policy Index, MIPEX). Siis maat, joissa on alhaisin maahanmuuttajien työllisyysaste, ovatkin onnistuneimpia kotouttajia!

Asiaa selittää tietysti se sama ristiriita, joka vallitsee myös kansallisessa maahanmuuttopolitiikassamme. MIPEX mittaa tulosten sijaan lähinnä järjestelmään syötettäviä asioita – paljonko rahaa pannaan erilaisiin kotoutumis- ja suvaitsevaisuusprojekteihin, kuinka paljon palkataan erilaisia sosiaaliohjaajia ja esimerkiksi, kuinka helppo maahanmuuttajan on yhdistää perheensä. Jos on luotu uusi kotouttamiskoordinaattorin vakanssi, asian täytyy olla kunnossa tai ainakin etenemässä oikeaan suuntaan.

MIPEX, kuten useimmat muutkin kotoutumista mittaavat indeksit, eivät siis kerro mitään oikeasta maahanmuuttajien integroitumisesta – ne kertovat yksinomaan, kuinka massiivinen maahanmuuttaja- ja monikulttuurisuuskoneisto maassa on ja miten löperöä on sen maahanmuuttopolitiikka.

Ja siinä todella Suomi on ihan huipulla.

Perusasioiden pariin

Emme tarvitse enempää valtion tutkimuksia kertomaan, että emme ole vieläkään tarpeeksi suvaitsevaisia. Emme tarvitse lisää konsulttipalveluita operoimaan yhä monimutkaisempien kotoutumisperiaatteiden kanssa.

Vastaavasti emme tarvitse lisää resursseja erilaisiin maahanmuuttajien aktivointitoimiin (”palvelukokonaisuuksia”) tai uusia toimijoita (”kotouttamisen asiantuntijoita”).

Emme myöskään tarvitse kotouttamisen ”tuloksia” siitä, että toimijoiden välille on tullut yhteistyötä tai että on luotu jälleen uusi sähköinen työkalu, tietopankki tai verkosto.

Ensisijaisesti tarvitsemme järkevää ja hallittua – eli kireää – maahanmuuttopolitiikkaa.

Toisekseen tarvitsemme maassa olevien maahanmuuttajien integroitumista ajavaa politiikkaa, joka on mahdollisimman yksinkertaista, tehokasta ja tiettyjen standardien mukaista. Integroitumisen tulee perustua tulijoiden omaan motivaatioon, sen pitää olla paljon nopeampaa ja tavoitteen täytyy aina olla kielen oppimisessa ja työllistymisessä. Monikulttuurisuus- tai vähemmistöpolitiikkaa ei tule sotkea kotouttamiseen eikä valtion tule holhota ihmisiä järjestelmän ulkopuolelle.

Suomella on käsillä viimeiset hetket muuttaa suuntaa. Muuten edessä on Ruotsin todellisuus – enkä tarkoita nyt ykkössijaa parhaiten kotouttavien maiden listalla.