Boomer-kuittailu ei ole vain sukupolvien vastakkainasettelua, vaan identiteettipolitiikkaa – politiikka infantilisoituu kovaa vauhtia

Sanna Marinin boomer-päivitys Instagramissa aiheutti äskettäin kohun, joka tulkittiin ylimieliseksi kritiikin sivuuttamiseksi ja sukupolvivastakkainasetteluksi. Marin kiisti syyllistyneensä vastakkainasetteluun ja kertoi päivityksen olleen vain huumoria. Boomer-kuittailulla on tunnistettu olevan myös vahva identiteettipoliittinen ulottuvuus. Käsitteellä pyritään leimaamaan iästä riippumatta ”taantumuksellisia” tahoja ja vastaavasti pönkittämään nuoruuden kulttia. Marinin ”huumorissa” kiteytyy se, mitä kriitikot ovat maailmalla kutsuneet yhteiskunnan infantilisoitumiseksi, henkiseksi taantumiseksi.

Pääministeri Sanna Marin kuohutti viime viikonloppuna Instagram-päivityksellään ”boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin”. Tätä oli edeltänyt toinen kohu, kun Seiska-lehti paljasti pääministerin tuoneen hänen baariseurueensa jatkoille Kesärantaan viidellä tilataksilla. Marinin kerrotaan järjestäneen vastaavia juhlia koko kesän ajan. Marinia on kritisoitu entistä enemmän asiakeskustelun vähäisyydestä ja pyrkimyksestä rakentaa imagoa elämäntapapäivityksillään sosiaalisessa mediassa.

Tuorein Instagram-päivitys tulkittiin ylimielisenä olankohautuksena kaikelle kritiikille. Erityisesti boomer-termin käyttäminen nähtiin sukupolvivastakkainasettelun lietsomisena. Alun perin boomer-termi viittaa sotien jälkeiseen, vuosina 1946-1964 syntyneeseen ”baby boomer”-sukupolveen. Marin kiisti Ylen haastattelussa arvostelevansa vanhempaa sukupolvea. Hänen mielestään päivitys oli vain huumoria.

Boomer-käsitteestä on tullut viime vuosina keski-ikäisyyteen ja ylipäätään aikuisuuteen viittaava, jopa identiteettipoliittisesti latautunut käsite. Kyse ei siis ole pelkästään ikärasismista.

”OK Boomer” on jo pari vuotta vanha nuorisotrendi

Marinin aiheuttama kohu muistuttaa kaksi vuotta sitten maailmalla levinnyttä viraali-ilmiötä ja trendihokemaa ”OK Boomer”. Syksyllä 2019 sosiaalisessa mediassa levisi video, jossa keski-ikäinen mies kuvaili nuorten aikuisten ”Peter Pan -syndroomaa” – he eivät haluaisi aikuistua ja ajatella yhteiskunnasta realistisesti. Tämä innosti lukemattomia nuoria vitsailemaan asialla ja kuittailemaan välinpitämättömästi ”OK Boomer”. Trendin kohokohta oli, kun 25-vuotias Uuden-Seelannin vihreiden kansanedustaja Chlöe Swarbick tokaisi parlamentin istunnossa ”OK Boomer” vanhemmalle kansanedustajalle.

Swarbickin OK Boomer näkyy CNN:n julkaisemalla videolla:

25-year-old New Zealand lawmaker Chlöe Swarbrick was giving a speech supporting a climate crisis bill when she was heckled by an older member of Parliament. She simply said, "OK boomer," and kept talking, unfazed. https://t.co/LKgoViy9WB pic.twitter.com/RYzRAaXPAJ

— CNN (@CNN) November 6, 2019

Boomer-kuittailun merkitystä avattiin lukuisissa artikkeleissa ympäri maailmaa The New York Timesia myöten. Suomessa NYT-liite tulkitsi tokaisun nuorten vastalauseeksi ”koetulle välinpitämättömyydelle ilmastonmuutoksesta, epätasa-arvosta tai tuloeroista” sekä viittaavan ”ylisukupolvisen pahantekijän arkkityyppiin”. Tokaisun voima juontaa siis identiteettipoliittiseen vastakkainasetteluun ja ajan henkeen. Kuittaus on siis koettu voimaannuttavaksi retoriseksi kilveksi, jolla voi sukupolvikuiluun vedoten sivuuttaa omaan viiteryhmään kohdistuvan kritiikin.

Identiteettipoliittinen ulottuvuus

Identiteettipolitiikan aikakaudella iästä on tullut entistä merkittävämpi osa poliittista tarinankerrontaa ja henkilön profiilia, halusipa sitä tai ei. Loppuvuodesta 2019 Suomen hallitus sai läntisen maailman ihailua, kun neljän suurimman puolueen johtavat ministerit olivat tuolloin vain hieman päälle kolmekymppisiä naisia. Vastaavan mittaluokan huomiota ja sosiaalisen median hehkutusta ei syntynyt vastaavassa tapauksessa paria vuotta aikaisemmin, kun Norjan hallituksen ykkösministerit olivat myös naisia, mutta hieman vanhempia. Päättäjän poikkeuksellisen nuorta ikää ylistettiin ikään kuin myyttisenä ominaisuutena. Siihen suhtauduttiin siis myönteisen ennakkoluuloisesti.

Boomer-käsite on keino leimata ja kertoa poliittista tarinaa. Se mukailee samaa kaavaa kuin useat länsimaisen poliittisen lähihistorian draamat ilmastonmuutoksesta, brexitistä ja populismikauhistelusta. Sen tarkoituksena on leimata tahoja, joiden arvot, asenteet ja mielenkiinnon kohteet nähdään edustavan ”menneisyyttä” ja ”taantumusta”. Sitä käytetään iästä riippumatta. Sen käyttäjiä yhdistää sokea uskoa omaan oikeassa olemiseen ja ”edistyksellisyyteen”. Tämän tunteen vallassa on helppo lyödä eri mieltä oleviin suoriltaan moraalisia leimoja.

Ihmiskunta on läpi historian odottanut johtajiltaan aikuisuutta, henkistä kypsyyttä ja iän tuomaa viisautta. Vanhempien sukupolvien auktoriteetti on tuonut ainutlaatuista perspektiiviä, jatkuvuutta ja järjestystä tasapainottamaan erilaista nuoruuden kokemattomuutta, epävarmuutta, idealismia, rajojen koettelua ja radikalismia. Sukupolvikysymysten sotkeminen identiteettipolitiikkaan on omiaan heikentämään yhteiskunnan kykyä käsitellä haastavia aiheita. Erityisesti nuoruuden ihannointi voi olla hyvin taantumuksellista.

Yhteiskunnan infantilisoituminen

Jennie Bristow analysoi brittiläisen Spiked-lehden sivuilla sukupolvivastakkainasettelun juurisyitä ja näkee taustalla pidempiaikaisen kehityskulun, yhteiskunnan infantilisoitumisen, siis lapsellistuminen. Vanhemmat ikäpolvet eivät hänen mukaansa voi välttää vastuutaan. Ovathan he toimineet jo pidemmän aikaa nykyisten nuorten aikuisten kasvattajina ja yhteiskunnan instituutioiden portinvartijoina. Jos yhteiskunta on kannustanut ja kasvattanut nuorista sellaisia kuin he ovat, on Bristow’n mukaan täysin ymmärrettävää, ettei ivallinen ”lumihiutaleiksi” kutsuminen saa aikaan rakentavaa dialogia.

Brittikolumnisti Ella Whelanin kirjoittaa, että sukupolvivastakkainasettelusta on tullut hyväksyttävää, jos se tapahtuu ”nuoruuden kultin” ihannointina. Vanhemmilla ikäpolvilla on usein ongelmallinen rooli sukupolvivastakkainasettelun lietsojana silloinkin, kun he yrittävät näyttäytyä nuorten liittolaisina. Räikeämmin tämä ikäkortin politisoituminen näkyy Greta Thunbergissa. Whelanin mukaan alaikäiseen henkilöitynyt hurmos havainnollistaa, miten aikuisten henkinen auktoriteetti on murentunut.

Thunbergia on kutsuttu ympäri maailmaa korkean profiilin päättäjien eteen esiintymään, syyllistämään heitä ja heidän sukupolveaan ”unelmiensa ja lapsuutensa” varastamisesta. Aikuisille on kerrottu jatkuvalla syötöllä, että he ovat epäonnistuneet ja toimineet vastuuttomasti. He taputtavat, ja osa liikuttuneesta yleisöstä saattaa jopa kyynelehtiä performanssille. Osoittaessaan sympatiaansa nuorelle kapinalliselle moni valtaa pitävä saattaa kerätä irtopisteitä tehden kuitenkin karhunpalveluksen yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Samaa nuoruuden kapinallisuuden myötäilyä on nähty viime aikoina Suomessakin. Hallituksen edustajia on osallistunut Eduskuntatalon edustalla hallituksen vastaisiin ilmastomielenosoituksiin. Instituutiot Yleä ja koululaitosta myöten ovat katselleet sormien läpi jopa nuorten kansalaistottelemattomuutta.

Whelanin mukaan ilmastoaktivismi ja ympäristöliike ovat vieraantuneet ratkaisujen tarjoamisesta ja muuttuneet hurmosliikkeiksi. Sen sijaan, että ilmastonmuutoksesta huolestuneet tahot kävisivät kärsivällistä keskustelua politiikan realiteeteista ja tarvittavista toimenpiteistä, aktivismi on paatoksellista ja identiteettikeskeistä, kulttimaista nuoruuden kapinallisuuden ihailua. Kun hurmoksen myötä ilmatila täyttyy yksinkertaistetuista iskulauseista ja huomionhakuisista kärjistyksistä, maltilliselle asiakeskustelulle jää vähemmän aikaa, tilaa ja kannustimia.

Nuorison ihannointi politiikassa ei väistämättä palvele edes nuoria itseään, Whelan muistuttaa. Taitavimmat poliitikot näkevät nuoremman sukupolven mobilisoitavana jalkaväkenä ja resurssina omille poliittisille päämäärilleen. Esimerkiksi brittien Labour-puolue yritti madaltaa äänestysikärajaa 16 ikävuoteen tiedettyään, että puolueen suosio on suhteellisen suurta teinien keskuudessa. Kun eri ryhmät yrittävät hyödyntää ikäperusteista poliittista hurmosta omien päämääriensä ajamiseen, he vieraannuttavat sukupolvia entisestään ja turmelevat yhteiskunnan eheyttä. Etevimmät nuoret jäävät kiihkoilijoiden varjoon.

Kasvava määrä aikuisia on luovuttanut suosiolla auktoriteetin rooliaan entistä varhaisemmassa henkisessä kasvuiässä oleville, vähemmän elämää nähneille ja vähemmän kouluja käyneille miettimättä seurauksia sen pidemmälle. Kun sukupolvesta tulee yhteiskunnallinen jakolinja, se ohjaa huomiota pois asiakysymyksistä. Identiteettipolitiikka vaikeuttaa yhteisymmärryksen löytämistä erityisesti yhteisissä asioissa, joissa identiteetillä ei lopulta ole suurta merkitystä.

Boomer-narratiivi ja itseisarvoinen nuoruuden ihannointi politiikassa tekevät elämänkokemuksesta ja iän tuomasta kriittisyydestä paheksuttuja piirteitä. Kokemattomuuden ja aatteen palon romantisointi johtavat yhteiskunnan kyvyttömyyteen oppia virheistään.