Kuinka Gordon Brown pelasti Iso-Britannian euron painajaiselta

Suuryritykset ja osa tiedotusvälineistä lobbasivat 2000-luvun alussa voimakkaasti sen puolesta, että Britannia olisi liittynyt eurovaluuttaan. Maa selvitti eurojäsenyyden hyötyjä ja haittoja perusteellisesti, mutta lopulta maan valuutan tulevaisuus lepäsi valtionvarainministeri Gordon Brownin päätöksen varassa. Yhdysvaltain ja Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut toimittaja Matti Hukari palauttaa mieliin punnan kohtalonhetket.

Eurovaluuttaa luotaessa sille tehtiin tiukat kriteerit. Maastrichtin sopimuksessa 1992 kukin EU valtio pääsi mukaan EMU:iin kun budjettialijäämä oli alle 3 % ja valtion velka alle 60 % bruttokansantuotteesta (tai laskemassa pysyvästi siihen). Iso-Britannia suhtautui euron kriteereihin vakavasti. 1990-luvulla valtaa pitänyt John Majorin johtama konservatiivihallitus ei innostunut luopumaan punnasta ja omasta keskuspankista.

Valta vaihtui kesällä 1997, kun Tony Blair johdatti Labourin suurimpaan vaalivoittoon sitten Clement Attleen vaalivoiton vuonna 1945. Lähes yhtä suuri äänivyöry siivitti Blairin voittoon myös kesäkuussa 2001 kun Labour sai 412 kaikkiaan 659 parlamenttipaikasta. Vaalien alla Blair oli käynyt kovimmat taistot oman valtiovarainministerinsä Gordon Brownin kanssa. Vaalivoitto oli paljolti hyvän talouspolitiikan ansiota, minkä juuri Brown oli pitänyt ohjaksissaan hyvällä yhteistyöllä englannin keskuspankin kanssa, ja sivuuttaen työväenpuolueen parlamentaarikkojen toivelistat valtion menokohteista.

Gordon Brown pohti, mitä eurovaluutta tarkoittaa työläisen ja veronmaksajan kannalta. Blair puolestaan näki ensisijaisesti sen positiiviset vaikutukset yläluokalle ja suuryrityksille.

Pääministeri Tony Blair olisi liittänyt maansa euroon, mutta valtiovarainministeri Gordon Brown suhtautui yhteisvaluuttaan analyyttisen viileästi. Brown oli Iso-Britannian parhaiten informoitu henkilö, joka oli poliittisen uransa aikana tottunut paneutumaan huolella asioihin. Brown pohti, mitä eurovaluutta tarkoittaa työläisen ja veronmaksajan kannalta. Blair puolestaan näki ensisijaisesti sen positiiviset vaikutukset yläluokalle ja suuryrityksille.

Pääministeri Blairin neuvonantajat (erityisesti Peter Mandelson, Jonathan Powell, Sally Morgan ja Alastair Campbell) kehottivat häntä vaihtamaan valtiovarainministeriä vaalien jälkeen, syynä lähinnä poliittinen peli ja kateus puoluetoveria kohtaan. Kohdatessaan Brownin vaalien jälkeisellä viikolla Blair ei kuitenkaan uskaltanut ehdottaa tällaista. Sen sijaan ulkoministeri vaihtui ja Robin Cookin tilalle tuli EU-skeptikko Jack Straw.

Kolmen suuryrityksen johtajat yrittivät antaa julkisuudessa sellaisen vaikutelman, että koko liike-elämä oli yksimielisesti euroon liittymisen kannalla.

Kysymys yhteisvaluuttaan liittymisestä kuumeni kesän 2001 vaalien jälkeen. Kolmen suuryrityksen johtajat David Simon (British Petroleum), Niall Fitzgerald (Unilever) ja Colin Marshall (British Airways) yrittivät antaa julkisuudessa sellaisen vaikutelman, että koko liike-elämä oli yksimielisesti euroon liittymisen kannalla. Todellisuudessa jako oli käytännössä tasainen. Puolet elinkeinoelämän napamiehistä vastusti eurojäsenyyttä. Ammattiliitoista varsinkin julkisen sektorin liitot olivat euron puolesta. Ammattiliittojen keskusjärjestön puheenjohtaja John Monks vaati Labouria yhteisvaluutan tielle.

Euron vastustajat leimattiin valtalehdistön taholta mitättömiksi luusereiksi, jotka eivät erota burgundin viinejä bordeaun viineistä – hädin tuskin siideristä.

Kevään 2003 aikana valtalehdistä The Guardian, The Independent, Daily Mirror ja The Observer vaativat briteille eurojäsenyyttä ja pelottelivat hirmuisilla työttömyysluvuilla, jos britit pitäisivät oman valuuttansa. Euron tukijat olivat mainittujen lehtien mielestä ihmisiä, jotka tukivat taidetta, nauttivat shamppanjasta, kävivät kuninkaallisessa oopperassa ja lomailivat Toscanassa, sekä olivat viinien tuntijoita. Euron vastustajat leimattiin valtalehdistön taholta mitättömiksi luusereiksi, jotka eivät erota burgundin viinejä bordeaun viineistä – hädin tuskin siideristä.

Mutta valtiovarainministeri Brown pohti asiaa objektiivisesti. Hänen itsetuntonsa kesti puutteellisen viinituntemuksenkin. Konservatiivien puheenjohtaja Iain Duncan Smith analysoi parlamentissa, että rahaliitto ei tule toimimaan ilman poliittista unionia (seikka, minkä nykyään tunnustaa enemmistö suomalaisista taloustieteilijöistäkin, HS 30.12.2016). Brown ei tyrmännyt poliittisen vastustajansa puhetta, vaan lupasi katsovansa yhdessä keskuspankin pääjohtajan kanssa loppuun ns. viiden testin ohjelman, jolla simuloitaisiin eurojäsenyyden hyötyjä ja haittoja. Tämän lupauksen johdosta Brown leimattiin ”menneisyyden mieheksi”.

Iso-Britannia ja Etelä-Euroopan maat eivät voisi koskaan muodostaa optimaalista valuutta-aluetta Saksan ja Ranskan kanssa.

Vuonna 1990 Brown kuului Labourin uudistajiin eli ns. kolmannen tien sosialisteihin. Varjohallituksen elinkeinoministerinä Brown kannatti brittien mukanaoloa Euroopan rahajärjestelmässä (EMS) ja valuuttakurssimekanismissa (ERM) sekä myöhemmin Maastrichtin sopimuksen viitoittamaa polkua yhteisvaluuttaan. Mikä muutti Brownin mielen vuosituhannen vaihteessa? Ensinnäkin kahden vuoden huonot kokemukset valuuttakurssimekanismista. Toiseksi Brown uskoi, että hänen valtiovarainministerinä 1997-2001 tekemänsä reformit antoivat Iso-Britannialle paremmat mahdollisuudet hallita raha- ja finanssipolitiikkaansa kuin eurojäsenyys. Keskuspankin itsenäisyys olisi tehokkaampi väline kuin euroalueen kasvu- ja vakaussopimus. Kolmanneksi Brownin lähin neuvonantaja ja entinen Financial Times -lehden taloustoimittaja Ed Balls ymmärsi ja analysoi, että Iso-Britannia ja Etelä-Euroopan maat eivät voisi koskaan muodostaa optimaalista valuutta-aluetta Saksan ja Ranskan kanssa. Balls päätyi laskelmissaan myös sellaiseen johtopäätökseen, että Etelä-Euroopan maat eivät voineet täyttää eurokriteerejä. Brown puolestaan teki tästä sellaisen johtopäätöksen, että ko. maat eivät tulevaisuudessa kestäisi eurojäsenyyttä poliittisesti, koska valuutan sijaan niissä maissa joustaisi työttömyys.

Samaan analyysiin päätyi Ronald Reaganin talousneuvontajana toiminut Milton Friedman Project Syndicate -lehden 8.10.1997 julkaistussa artikkelissaan The Euro: Monetary Unity To Political Disunity?

Kesällä 1997 uunituore valtiovarainministeri Brown kertoi eurohuumaisille hallitustovereilleen, että brittien historiassa oli jo tarpeeksi esimerkkejä typeristä talouspoliittisista ratkaisuista, joihin oli jouduttu poliittisista syistä. Brownin mukaan näitä olivat paluu kultastandardiin 1925, devalvoinnin estäminen vuosina 1945 ja 1964, sekä liittyminen Euroopan valuuttakurssimekanismiin 1990. Loppuvuodesta 1997 Brown suunnitteli ns. viiden testiin ohjelman, joiden tuloksen perusteella hän tekisi päätöksen liittymisestä. Testi annettiin Dave Ramsdenin vastuulle, 5 miljoonan punnan budjetilla.

Mitä työkaluja Britannialle jäisi siinä vaiheessa, kun talous lamaantuu euroalueella.

Vuonna 2002 nuo testit oli käyty läpi. Tuloksena oli 18 opinnäytettä sisältänyt 246-sivuinen raportti: UK membership of the single currency: An assessment of the Five Economic Test. Aiheina oli muiden muassa optimaalinen valuutta-alue ja Britannian kiinteistömarkkinoiden tilanne. Ensimmäinen testi koski Britannian ja euroalueen välistä konvergenssia. Oliko siis sama korkotaso samaan aikaan optimaalista Britanniassa ja muulla euroalueella. Toinen testi selvitti mitä työkaluja Britannialle jäisi siinä vaiheessa, kun talous lamaantuu euroalueella. Kolmannessa testissä analysoitiin lisäisikö eurojäsenyys teollisia investointeja Britanniaan. Neljännessä testissä simuloitiin kuinka yhteisvaluutta vaikuttaisi Lontoon Cityn pankkisektorin toimintaan. Ja viidenneksi arvioitiin euron vaikutus työllisyyteen ja kansalaisten varallisuuden kehittymiseen. Lopputuloksena vain yksi viidestä eli neljäs testi puolsi eurojäsenyyttä.

Saksa pääsi eurokriteereihin sosiaalidemokraattien (pääministeri Gerhard Schröder) hallituskaudella 1998-2005, Volkswagenin johtaja Peter Hartzin räätälöimillä talousuudistuksilla. Näihin kuuluivat matalapalkkatyöt sekä epätyypillisten työsuhteiden lisääminen niin sanotun ”minijob”-järjestelmän avulla ja työttömyysturvan leikkaus pitkäaikaistyöttömiltä. Työttömyys laski uudistusten vaikutuksesta, hieman jälkijättöisesti, vuosina 2005-2008 11,5 %:sta 7,5 %:iin, ja valtiontalous muuttui ylijäämäiseksi. Mainitut muutokset ovat Saksassa tehneet vientiteollisuudesta erittäin kilpailukykyistä. Varjopuolena tosin mainittakoon, että Jorma Mattilan Maaseudun Tulevaisuudessa 18.1.2013 esittämän arvion mukaan matalapalkkojen seurauksena alle 500 €/kk tasoiset matalaeläkkeet ja niiden tuoma vanhuusköyhyys uhkaavat Saksassa lähivuosina 8 miljoonaa palkansaajaa. Ajatusleikkinä voimme pohtia, pystyisikö Suomessa vaikkapa Antti Rinteen johtama vasemmistohallitus tällaiseen uudistukseen?

Brownille tarjottiin pääministeriyttä, mikäli tämä olisi muuttanut mieltään, ja tehnyt eurojäsenyyttä puoltavan tulkinnan raportista.

Vuodesta 1997 Brown oli saanut Brittien työmarkkinoille joustavuutta, mutta ei silti tarpeeksi, jotta olisi voitu siirtyä euroon. Brownilla oli tarpeeksi itsetuntoa nojautua faktoihin ja olla pelkäämättä ”juntiksi” leimautumista. Joku toinen valtiovarainministeri olisi saman raportin perusteella todennut, että Britannian talous on saatu tarpeeksi joustavaksi eurojäsenyydelle. Pääministeri Blair oli masentunut raportin tuloksista ja Brownin johtopäätöksestä. Hän tarjosi Brownille pääministeriyttä, mikäli tämä olisi muuttanut mieltään, ja tehnyt eurojäsenyyttä puoltavan tulkinnan raportista. Brownin elämäkerran Brown’s Britain: How Gordon Runs the show, 2005, mukaan Brown vastasi, että historia ei koskaan antaisi hänelle anteeksi sellaista petosta. Raportti käsiteltiin parlamentissa ja julkaistiin kesäkuussa 2003. Blairin ja Brownin henkinen ja moraalinen kamppailu oli käyty jo kuukausia aiemmin. Älymystöksi itseään kutsuneet eurouskovaiset poliitikot, ammattiliittojohtajat ja lehtien toimittajat olivat raivoissaan.

Raportin vaatiman tutkimustyön sivujuonteena Brownille selvisi, että Iso-Britannia oli silti paljon paremmin eurojäsenyyteen valmis kuin Kreikka ja Italia, jotka eivät todellisuudessa täyttäneet edes ns. eurokriteerejä. Brown siis ymmärsi koko eurovaluutan rakentuvan huijaukselle, joka tulevaisuudessa kostautuisi kaikille siinä mukanaoleville. Blairin elämäkerran kirjoittaja Anthony Seldon tunnusti, että jo vuosi 2003 osoitti Brownin tehneen historiallisen viisaan päätöksen pysyessään euron ulkopuolella.

Keskustavasemmistolaisena laatulehtenä tunnetun The Guardianin talousosaston päätoimittaja Larry Elliot ja saman lehden taloustoimittaja Dan Atkinson arvioivat Europe isn’t working, 2016 -kirjassaan brittien toteutumatta jäänyttä eurotaivalta. Irlanti on malliesimerkki siitä, mitä tapahtui kun luonnottoman matala korkotaso ohjaa taloutta. Muutaman vuoden ajan maan talous elpyi ja kiinteistöjen hinnat nousivat pilviin. Kun kupla puhkesi, tarvittiin EKP:n tukipakettia, kuten kävi myös Kreikassa ja Portugalissa. Iso-Britannian punnan kurssi oli euron syntyhetkillä 2001 historiallisesti korkealla, ja suhde Saksan D-markkaan oli 2,95. Sillä kurssilla euroon liittyminen olisi merkinnyt itsemurhaa teollisille yrityksille. 2000-luvun alussa talous ylikuumeni briteissä ja kun finanssikriisin putous yllätti 2007, Englannin itsenäinen keskuspankki pystyi reagoimaan tilanteeseen nopeammin kuin EKP ja tukirahoitti pankkeja ajoissa. Mikäli Iso-Britannia olisi ollut samassa euroveneessä, eivät EKP:n rahkeet olisi riittäneet muiden tukipakettien lisäksi brittien pelastamiseen, ja euro olisi romahtanut hallitsemattomasti. Elliot ja Atkinson siis toteavat Brownin pelastaneen sekä Iso-Britannian että euron. Tosin jälkimmäisen vain jatkoajalle.

Muutos 23.2.2017 klo 18:36 Täsmennetty Milton Friedmanin roolia.

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.