Missä punalippu, siellä inhimillinen katastrofi – sosialismi nujersi ennen niin vauraan Venezuelan

Uutiset tämän päivän Venezuelasta ja sen sosialismista ovat karmivaa luettavaa, kansalaiset ovat nousseet vastarintaan. Kuvaukset Venezuelasta ennen sosialismia kertovat varsin toisenlaisesta maasta. Suomalaisille se oli erityisen läheinen heti sodan jälkeen, sillä se tarjosi turvapaikan punaisen Valpon vainoamille poliittisille pakolaisille, kuten asekätkennästä syytetyille. Venezuela oli heille houkuttelevin kohde, sillä maan presidenttinä oli silloin demokraatti ja Suomen ystävä Romulo Betancourt. Vapaa artikkelitoimittaja Matti Hukari luo katsauksen ennen niin vauraan Venezuelan lähihistoriaan.

Venezuelan historiasta

Venezuela syntyi 1830 suurtilanomistajien painostaessa sotilasjohtajia julistamaan alueen Simon Bolivarin luomasta Suur-Kolumbiasta erillään olevaksi valtioksi. Maaseudun aateliset halusivat säilyttää feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän. Hallintovallan he uskoivat sotilashenkilöille, joille politiikka merkitsi vain tilaisuutta vallan ja varallisuuden lisäämiseen. Näillä mentiin noin 100 vuotta, kunnes Maracaibon alueen öljylöydöt muuttivat talouselämän rakenteen maailmansotien välillä. Rockefellerien perheen Standard Oil of New Jersey (myöh. ESSO) toi teknologian ja myös tekniikkaa osaavan työvoiman maahan. Romulo Betancourtin lokakuussa 1945 johtama vallankaappaus oli maan historian ensimmäinen, joka sai kansan taakseen. Hänen puolueensa Accion Democratica oli maan ensimmäinen valtaan noussut järjestäytynyt puolue. Betancourt salli mielipiteenvapauden, edisti koulutusta, ja neuvotteli ulkomaisten öljy-yhtiöiden kanssa öljyverosta, joka nostettiin 50 %:iin, eli valtio otti öljy-yhtiöiden tuotosta puolet, entisen 10 % sijaan.

Betancourtin siirtolaispolitiikka suosi suomalaisia

Betancourt toivoi maansa uusiksi siirtolaisiksi juuri ahkeria suomalaisia ja muita pohjoismaalaisia. Venezuelan palkkataso ja varsinkin reaalinen ansiotaso oli siihen aikaan yksi maailman parhaita ja tämän päivän suomalaisen keskiluokan veronmaksajan näkökulmasta kadehdittava. Jos 1940-luvun lopun palkat laskettaisiin kullan hinnan kautta, niin rakennusmiehen kuukausiansio Caracasissa tekisi nykyrahassa 10 500 euroa. Caracasin vajaan miljoonasta asukkaasta noin puolet kuului hyvin ansaitsevaan keskiluokkaan. Kaupunkiin lennätettiin tuoreita elintarvikkeita kaikkialta sivistyneestä maailmasta. Kaupoissa oli sveitsiläistä juustoa, venäläistä kaviaaria, tanskalaista voita ja norjalaista silliä.

Betancourt oli nuoruudessaan sosialisti, mutta kääntyi markkinataloutta kannattavaksi kansallismieliseksi demokraatiksi, joka ymmärsi katolisen ja protestanttisen maailmankatsomuksen olennaisimman eron. Katolisen opetuksen mukaan työ on synnin palkka. Lutherin mielestä taas työ on ihmisen onnen ehtona. Kansansuosio ei kuitenkaan pitänyt Betancourtia vallassa pitkään. Armeijan upseerit pelästyivät liiallista demokratiaa ja heiltä vietyä politikoinnin – eli rahastuksen mahdollisuutta. Niinpä he tekivät seuraavan vallankaappauksen 1948 ja palauttivat perinteisen diktatuurin. Maan talouspolitiikka ei juurikaan muuttunut. Suomalaisille kuten muillekin eurooppalaisille siirtolaisille riitti töitä ja ansioita. Seuraava pidempiaikainen presidentti oli ammattisotilas Perez Jimenez.

Venezuelan tie nykyiseen kurjuuteen

Betancourt tuli uudelleen valtaan vapaissa vaaleissa 1959 ja pysyi yhden kauden vuoteen 1964 saakka. Silloinkin hän sai aikaan maltillisia sosiaalipoliittisia uudistuksia ja muutti myös maailman taloushistoriaa. Hänen hallituksensa öljyministerin Juan Alfonzon johdolla perustettiin syyskuussa 1960 Bagdadissa Öljynviejämaiden järjestö OPEC. Venezuelan lisäksi mukaan perustajajäseniksi tulivat Saudi-Arabia, Iran, Irak ja Kuwait. Betancourtin uudistustyötä jatkoi vuodet 1964-1969 hänen apurinsa Raoul Leoni, joka presidenttinä johti mittavia infrastruktuurihankkeita ja teollisuusinvestointeja.

Seuraava Presidentti Rafael Caldera kansallisti ensin maakaasun tuotannon 1971. Hänen seuraajansa Carlos Perez sai läpi lainsäädännön, jolla kansallistettiin öljyteollisuus 1976. Kansallisen öljy-yhtiön nimeksi tuli PDVSA Petroleos de Venezuela S.A. 1980-luvulla se osti öljynjalostamoita Yhdysvalloista ja kasvoi maailman kolmanneksi suurimmaksi öljy-yhtiöksi.

Yhtiölle kävi kuten valtionyhtiölle ilman kilpailua usein käy. Johtoporras palkkasi puolisonsa ja sukunsa suojatyöpaikkoihin ja poliitikot vaativat korruptiorahaa yhtiöltä kaikilla mahdollisilla verukkeilla. Investoinnit jäivät tekemättä ja teknologia vanheni. Se, joka pääsi poliittiseen valtaan, tiesi saavansa yhtiöstä rahahanan itselleen. Tämän kehityksen pohjanoteerauksena valtaan tuli sosialisti Hugo Chaves helmikuussa 1999, ja lähes kaikki tuotanto siirrettiin valtion haltuun.

Marraskuussa 2018 maan öljytuotanto vajosi reiluun miljoonaan tynnyriin päivässä. Se on alhaisin luku sitten vuoden 1958 – eli ennen Betancourtin toista valtakautta. Lähetysseuran kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen kirjoitti maan lohduttomasta tilanteesta blogissaan 3.12.2018: Sosialismin saavutuksena terveydenhuolto ja koko maan elintarviketuotanto on romahtanut. Chavesin seuraaja nykyinen presidentti Nicolas Maduro tarjosi ratkaisuksi kaniinien kasvatusta, mutta niillekään ei riitä ruokaa. Maasta on lähes mahdotonta löytää lääkkeitä ja sairaaloissa hygieniataso on niin huono, että lapset ja vanhukset kuolevat sänkyihinsä.

Kirjallisuuden Nobelilla palkittu perulainen kirjailija Mario Vargas Llosa toivoi El Pais -lehden mielipidekirjoituksessaan 27.8.2017 maan johtoon vielä joskus löytyvän Romulo Betancourtin kaltaisen valtiomiehen. Llosan toiveeseen on helppo yhtyä.

VALPO muuttui punaiseksi 1944

Suomen jatkosodan jälkeen SKDL pääsi hallitukseen, ja puolueen nostama sisäministeri Yrjö Leino solutti valtiollisen poliisin kommunisteilla. Se, joka ei hyväksynyt kommunismia oli automaattisesti natsi tai fasisti. Mikko Uolan kirjassa Unelma Kommunistisesta Suomesta (2013) on laaja selvitys eri syistä Neuvostoliiton ja sitä kautta VALPOn etsintälistoille päätyneistä henkilöistä.

Sodanaikaisen ”valkoisen” Valpon etsivät ja kuulustelijat joko erotettiin, tai he ymmärsivät olojen muuttuessa erota itse poliisiviroistaan. Aarne Kauhanen ja Arvid Ojasti perustivat Venezuelassa puusepänalan yrityksen, jonka päätuote oli pyhimyksenkuvat. Ojastin poika Juhani Ojasti teki yliopistouran toimien Caracasin yliopiston biologian professorina. Sodan aikainen kaksoisagentti Nils Ekman sai hyvän toimeentulon Venezuelan öljykentiltä.

Useille Suomen armeijan upseereille oli Neuvostoliitto varannut vankileirin tai teloituksen. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanovin mukaan nimetyssä ns. ”Zdanovin listassa” mainittiin 61 vangittavaa henkilöä.

Punaisen Valpon kuulusteluihin joutunut Mannerheim-ristin ritari, kaukopartiomies Mikko Pöllä muutti ensin Tukholmaan, mutta joutui myöhemmin lähtemään Venezuelaan kuten päämajan tiedustelu-upseeri majuri Georg Enckellkin. Pöllä löysi tuottoisan ammatin rakennusurakoitsijana, mutta palasi Suomeen 1964 ja pääsi malminetsijäksi Geologian tutkimuslaitokselle. Enckell toimi liikemiehenä vielä 1950-luvulla Venezuelassa. Vänrikki Mikko Klemetti oli Maracaibossa kirvesmiehenä.

Vastarintamiehistä Karl Jansson eli Venezuelassa ja samoin itse Lauri Törnikin vuodet 1950-1953 ennen Yhdysvaltoihin siirtymistään. Stella Polaris -operaation pääsuunnittelijoihin kuulunut kapteeniluutnantti Heikki Aulio pakeni niin ikään Venezuelaan ja menestyi työurallaan varustamoalalla Alcoa Steamship Companyssa.

Neuvostoliiton miehitystä pelänneet upseerit aloittivat aseiden hajavarastoinnin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Ensimmäiset kätköt paljastuivat Oulun seudulla keväällä 1945. Valpon etsintäkuulutuksen jälkeen 34 asekätkennästä vastuullista upseeria ja aliupseeria pakeni ulkomaille. Kainuun kaukopartio-osaston johtajana talvi- ja jatkosodassa toiminut majuri Pauli Marttina lähti vaimonsa kanssa Kokkolasta veneellä Skellefteåån. Hän oli Värmlannissa metsätöissä mutta kuultuaan Ruotsin karkottavan asekätkentämiehet, kävi Venezuelan suurlähetystössä, jossa sai heti viisumin. Venezuelan konsulaatti Tukholmassa ilmoitti Marttinalle ottavansa vaikka kaikki suomalaiset – paitsi ei kommunisteja. Marttina palasi Suomeen jo 1950 ja toimi myöhemmin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimittajana.

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.