Suomalaismedian inhokit: Trump ja Reagan

Yhdysvaltain presidentiksi mielivä liikemies Donald Trump on suututtanut edesmenneen presidentti Ronald Reaganin lähipiirin lainaamalla vaalikampanjassaan tämän sloganeita. Trumpilla ja Reaganilla on kuitenkin monta yhteistä tekijää.

Kuluneen esivaalikevään aikana useat presidentti Ronald Reaganin aikaiset työtoverit kuten George Schultz ja Pat Buchanan sekä perheenjäsenet, kuten poikansa Michael Reagan ovat aiheellisesti olleet loukkaantuneita siitä, kuinka republikaanien esivaaliehdokas Donald Trump yrittää verrata itseään Reaganiin ja on ominut useita Reaganin vaalilauseita oman kampanjansa tueksi.

Myös presidentti George W. Bushin aikainen republikaanien sisäpiiri on avoimesti antamassa tukeaan mieluummin demokraattien Hillary Clintonille. Siinä ei ole mitään kummallista, sillä Clinton äänesti senaattorikaudellaan innokkaasti neokonservatiivisen George W. Bushin ulkopoliittisten ratkaisujen puolesta.

Trumpin kampanjassa 2016 ja Reaganin kampanjassa 2016 on kuitenkin yksi selkeästi yhteinen piirre: Suomen valtamedian suhtautuminen niihin. Vuonna 1980 Suomen mediassa Reagan esitettiin 1950-luvun lännenfilmien näyttelijänä, joka aloittaisi ydinsodan viimeistään virkakautensa toisena päivänä. Konservatiivisesta ehdokkaasta ei haluttu muuta tietääkään, saati sitten kertoa kansalle.

Yhdysvaltain historian suosituin kuvernööri

Suomalaisille ei kerrottu, että Reagan oli Yhdysvaltain historian suosituin ja – taloudellisilla mittareilla – menestynein kuvernööri. Kun Reagan luopui kahdeksan vuotta kestäneestä Kalifornian osavaltion kuvernöörin virastaan tammikuussa 1975, hänen ansionsa tunnustettiin Yhdysvalloissa yli puoluerajojen.

Los Angeles Timesin pääkirjoitus kiitteli, kuinka Reagan on kuluneen kahdeksan vuoden aikana todistanut olevansa käytännöllinen poliitikko, joka saa aikaan enemmän kuin puhuu. Reaganin kirjoitettiin olevan kyvykäs hallinnollinen johtaja sekä kansallisen tason aatteellinen johtaja oikeistolaisille konservatiiveille.

Reaganin kaudella osavaltion hallinnon työntekijöiden määrä nousi suhteellisesti vähemmän kuin mitä oli osavaltion väestönkasvu. Tämä oli ennennäkemätöntä. Baltimore Sun -lehden pääkirjoitus analysoi että Reaganin hallinto oli Yhdysvaltain historian ensimmäinen minkään osavaltion hallinto, joka vähensi byrokratian määrää. Reaganin talouspoliittisena neuvonantajana toimi professori Milton Friedman Chicagon Yliopistosta. Friedman sai vuonna 1976 taloustieteen Nobelin, minkä yhtenä perusteena oli Kalifornian osavaltion taloudellinen menestys.

Kunnostautui ympäristönsuojelijana

Suomessa ei myöskään kerrottu että kuvernöörivuosinaan Reagan kunnostautui erityisesti ympäristönsuojelussa. Hän ajoi jo 1970 läpi Kaliforniassa luonnonsuojeluohjelman uhanalaisten eläinlajien suojelemiseksi. Lisäksi Reagan esti Eel Riverin vesivoimalan ja padon rakentamisen, paitsi kalakantojen säästämiseksi, myös siksi että se olisi vienyt Yuki-intiaaneilta asumisreservaatit ja hautausmaat.

Reagan perusteli liike-elämälle ja veronmaksajille epäsuotuisaa päätöstään muistuttamalla että ”olemme rikkoneet jo liikaakin sopimuksia Intiaanien kanssa” (Oklahoman osavaltio luvattiin vuonna 1890 solmitulla sopimuksella jättää intiaaneille, mutta sopimus kumottiin 1906). Reagan myös perusti Kaliforniaan Ecology Corps- järjestön, joka järjesti nuorille ympäristöalan koulutusta mm. leiritoiminnan avulla. Järjestö on sittemmin levinnyt useimpiin osavaltioihin.

Reaganilaisen talouspolitiikan kehittäjät

Vuoden 1980 Yhdysvaltain presidentinvaalien aikana vasemmistolaiset ja keskustalaiset poliitikkomme kauhistelivat Yleisradion tuella reaganilaista talouspolitiikkaa, ilman ymmärrystä mitä se edes tarkoitti. Reaganismista (engl. Reaganomics) ei selitetty muuta kuin sen olevan ”kylmää” tai ”kovaa” tai ”oikeistolaista”.

Todellisuudessa Reagan suunnitteli lähipiiriinsä kuuluneiden taloustieteilijöiden kanssa yksityiskohtaisesti, kuinka Yhdysvaltojen talous saadaan ripeään nousuun. Nousu ei jäänyt vain teoriaksi, vaan 1970-luvun lopun Yhdysvaltain vaatimaton 1 prosentin talouskasvu oli 1980-luvulla Reaganin aikana 4 %. Tämä talouskasvu saavutti jokaisen amerikkalaisen, sekä lisääntyneinä työmahdollisuuksina, että nettotulojen lisäyksenä.

Vuonna 1974 taloustieteilijä Arthur Laffer ja presidentti Gerald Fordin hallinnossa työskennellyt Dick Cheney kehittivät teorian verotuksen käännetyn U-kirjaimen muotoisesta käyrästä eli siitä kuinka korkeampi veroaste vähentää valtion saamia verotuloja tietystä pisteestä lähtien. Teoria sai nimen Lafferin käyrä. Se on keskeinen taloustieteen ja veropolitiikan teoria, jota demareiden ”talouspoliitikko” Sanna Marin ei tuntenut A-studion keskustelussa vielä viime tammikuussakaan. Reagan todisti Lafferin käyrän toimivan käytännössä, ja hänen veronalennuksensa lisäsivät valtion verotuloja.

Buffalolainen edustajainhuoneen jäsen Jack Kemp ja Delawaren senaattori William Roth ehdottivat kongressille 30 prosentin veroleikkauksia vuonna 1978. Konservatiivit kummastakin puolueesta omaksuivat idean välittömästi, ja se sai nimen Kemp-Roth-laki.

Salaa valmistautunut presidentti

Liberaalit demokraatit ja presidentti Jimmy Carter inhosivat ajatusta. Carter vastasi lakiehdotukseen haluamalla päinvastoin jyrkentää verotuksen progressiota. Carter varoitti, että verojen ja julkisten menojen leikkaukset aiheuttaisivat dramaattista työttömyyttä. Vasemmistolaisen pelottelupropagandan oppeja noudattaen demokraattien senaattori George McGovern nimitti veroleikkauksia rasismiksi.

Seuraavan kahden vuoden aikana 15 osavaltiota teki Kemp-Roth-malliset leikkaukset, joiden ansiosta osavaltioiden talouskasvu vauhdittui, päinvastoin kuin Carter pelotteli. Tästä ei kuitenkaan suomalaisille hiiskuttu Yleisradiossa. Presidentiksi tultuaan Reagan sai läpi vastaavat veroleikkaukset myös liittovaltion veroihin eli korkein marginaali laski 70 prosentista viiteenkymmeneen ja alimmat 14 prosentista yhteentoista.

Reagan oivalsi Kemp-Roth-verouudistuksen edut, toisin kuin muut potentiaaliset presidenttiehdokkaat. Niinpä republikaanien – ja sillä hetkellä myös maailman – johtavat talousasiantuntijat tapasivat Reaganin heinäkuussa 1978 George Shultzin kotona Kaliforniassa. Mukana olivat presidentti Fordin aikaiset talouspoliittiset neuvonantajat: Alan Greenspan (tuleva keskuspankin pääjohtaja), Milton Friedman ja William Simon (valtiovarainministeri 1974-77) sekä tietysti isäntä Shultz (Richard Nixonin valtiovarainministeri 1972-74) ja Martin Anderson (Yhdysvaltain historian nuorin taloustieteen professori). Tuon illallisen aikana hahmoteltiin 80-luvun ulkopolitiikka ja talouspolitiikka.

Kyseisen aivoriihen säännölliset tapaamiset alkoivat siis yli kaksi vuotta ennen vaaleja ja Reagan oli yksi historian parhaimmin valmistautuneista presidenteistä. Lehdistö ja poliittiset vastustajat Yhdysvalloissa eivät tienneet tämän ryhmän kokoontumisista mitään.

Mustamaalausta ja pilkkaa

1970-luvulla alkoi Yhdysvalloissa ns. tähtijournalismi, jolloin toimittajista itsestään tuli osa tarinaa. He innostuivat Vietnamista ja Watergatesta. Nuo samat, itsensä tähdiksi korottaneet toimittajat kuvittelivat saavansa Reaganista seuraavan kohteensa pilkalleen. Heillä itsellään oli valmiit mielipiteet poliittisiin kysymyksiin ja sitten he syyttivät Reagania, kun tällä ei ollutkaan samoja mielipiteitä.

Saman kehityksen Suomessa toteaa Jan Vapaavuori tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Puoliholtiton Suomi. Siinä hän muistelee ministeriajoiltaan tuttuja tilanteita, kuinka toimittaja usein lupasi ruutuaikaa, jos Vapaavuori edustaisi toimittajan toivomaa kantaa tai olisi luvannut lausua toimittajan syöttämät sanat oikeassa järjestyksessä.

Poliittiset vastustajat ja kolumnistit panettelivat Reagania ex-näyttelijäksi. Washington Post -lehden kolumnisti Richard Harwood kirjoitti Reaganin olevan sekä liian tuntematon että liian tyhmä presidentiksi. The New Yorker -lehdessä kuuluisa kolumnisti Elisabeth Drew kirjoitti Reaganin valinnan republikaanien ehdokkaaksi takaavan voiton demokraateille.

Lehtien liberaalit toimittajat kyselivät aina tilaisuuden tullen Reaganilta, mitä kirjoja tämä on lukenut. Vastaus oli yleensä jonkun ex-näyttelijäkollegan muistelmat (kuten Sammy Davis Juniorin kirja Yes I can). Tätä liberaalitoimittajat sitten pilkkasivat kykyjensä mukaan. Lehtien lukijat sen sijaan arvostivat Reaganin vastauksia.

Reagan lopetti kylmän sodan

Vuodesta 1977 lähtien Reagan valmistautui presidentiksi. Yksityishenkilönä hän teki useita ulkomaanmatkoja tavaten Länsi-Euroopan valtionpäämiehiä. Loppuvuodesta 1978 hän kävi Berliinissä ja samalla myös Itä-Berliinissä. DDR:n salainen poliisi Stasi teki 45 minuutin pituisesta vierailusta 8-sivuisen raportin. Reaganille kerrottiin, kuinka Itä-Berliinistä pakenevia on ammuttu ja ruumiit jätetty lojumaan varoituksena. Reagan lupasi silloisille läsnäolijoille vapauttavansa nuo sosialismin orjuudessa asuvat saksalaiset jonain päivänä.

Kun hän maanantaina 14.7.1980 lensi Los Angelesista republikaanien puoluekokoukseen Detroitiin, poliittinen sparraaja Stuart Spencer kysyi koneessa, miksi Reagan haluaa todella tulla presidentiksi. Hetkeäkään miettimättä Reagan vastasi: ”Koska haluan lopettaa kylmän sodan”. Sen hän presidenttikaudellaan teki – ja vapautti lupauksensa mukaisesti myös Itä-Euroopan kansat kommunismista.

Suomen media Trumpin kimpussa

Helsingin Sanomissa (19.12.2015) uutisoitiin näyttävästi, kuinka Donald Trump tulisi liian hyvin toimeen Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa. Moraalisuuden puuskassa kannattaisi muistaa Neuvostoliiton arvostetun ulkoministerin Andrei Gromykon rauhantahtoiset ja kaukonäköiset sanat Reaganille Valkoisessa talossa 28.9.1984: ”Niiden kansojen, joiden miespuoliset kansalaiset pukevat solmion kaulaan mennessään sinfoniakonserttiin, tulee pitää yhtä, jotta maailma tai edes Eurooppa pysyy sivistyneenä paikkana”.

Eikö Suomenkin etu olisi nimenomaan Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden paraneminen? Siksi luulisi olevan positiivista, jos Trump näkee ihmiskunnan suurimmat uhat aivan muualla kuin Venäjän toiminnassa.

Suomalaisen median toimintaa kuvaa hyvin Helsingin Sanomissa (24.5.2016) julkaistu meppiraati, joka otsikoitiin: ”Ajatus Trumpista USA:n presidenttinä huolestuttaa europarlamentaarikkoja”. Raadissa haastatelluista vain Petri Sarvamaa (kok.) ja Jussi Halla-Aho (ps.) uskalsivat antaa ”väärän vastauksen” ja arvioida, että Trump ei pelota.

Samalla tavalla peloteltiin aikanaan Reaganista. Historian valossa herääkin kysymys: voisiko myös Donald Trump olla Suomessa saamaansa mainetta parempi poliitikko tai jopa presidentti?

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin erikoistunut artikkelitoimittaja.