Perussuomalainen 1/2026

Perussuomalainen 4/2025

27.5.2026 päivityspäivän testi ajatuksella. Pitäisi mennä julki kello 17.20 jättinostona ja pois 17.25

27.5.2026 testipäivän julkaisu ilman ajastusta

29.4.2026 päivityspäivän testi – pitäisi mennä julki 16.55 ja pois 17.00

29.4.2026 Testipäivän julkaisu

25.3.2026 päivityspäivän testi – notifikaatiot

25.3.2026 julkaisunpäivän testiartikkeli. Pitäisi mennä julki kello 15.15 jättijulkaisuna ja mennä pois 15.20

Kolumni: Kaikki ovat sankareita, kunnes pitäisi tehdä sankarihommia

Turun Seta väläyttää lakimuutosta vastatoimena jääkiekkoilijalle, joka kieltäytyi pelaamasta Pride-väreissä

Hallitus parantaa liikenneturvallisuutta laajalla rintamalla – ministeri Ranne: ”Jokaisen on päästävä liikenteestä kunnossa kotiin”

Virolaisten vankien siirtämistä Viroon tehostetaan

Margaret Thatcher

Kehysriihen ehdottamat kolmen miljardin uudet sopeutustoimet osoittavat, että taloustilanne on vakava. Perussuomalaisten kansanedustaja Sanna Antikainen muistuttaa, ettei kukaan suomalainen halua, että EU:n virkamiehet päättävät, miten Suomen valtiontaloutta tasapainotettaisiin.

&#8211; Hallitus ei tekisi näitä toimia, ellei tilanne sitä vaatisi. Lääkkeet ovat vahvoja, mutta potilas tarvitsee niitä selviytyäkseen, sanoi Margaret Thatcher aikoinaan. Samaa voimme sanoa nyt. Julkista taloutta on pakko tasapainottaa, koska muuten joudumme EU:n liiallisen alijäämän menettelyyn, varoittaa perussuomalaisten kansanedustaja Sanna Antikainen.
Turvallisuustilanne on kireä
Antikainen korostaa, että Suomen turvallisuustilanne on kireä ja tällä hetkellä kohtaamme monia haasteita niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
&#8211; Valtionhallinnon toimintamenoihin kohdistetaan 150 miljoonan euron säästöt aiempien päätösten lisäksi. Turvallisuus on kuitenkin kriittinen tekijä suomalaisten hyvinvoinnille ja yhteiskuntamme vakaudelle. Siksi on tärkeää, että suomalaisten turvallisuudesta huolehditaan eikä siinä tavoitella taloudellisia säästöjä.
&#8211; Meillä on oltava riittävät resurssit vastata erilaisiin uhkiin. Siksi tietyt sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta vastaavat ammattiryhmät on jätetty säästöjen ulkopuolelle. Näitä ammattiryhmiä ovat muun muassa ammattisotilaat, rajavartijat, poliisit ja vanginvartijat, Antikainen sanoo.
&#8211; Kun Suomen sisäinen ja ulkoinen turvallisuus varmistetaan, voivat suomalaiset elää maassa, joka voi kehittyä ja menestyä.
Keskussairaalaverkko säilyy nykyisellään
Antikainen painottaa jokaisen hyvinvointialueen keskussairaalan merkitystä terveydenhuollon kokonaisvaltaisessa palvelutarjonnassa.
&#8211; Hallitus varmisti kehysriihessä, että jokaisella hyvinvointialueella säilyy keskussairaala, joka pystyy tarjoamaan laadukkaita synnytys- ja leikkauspalveluita, Antikainen sanoo.
Iäkkäiden hoito ja hoitotakuun mitoitus
Antikainen muistuttaa, että Sanna Marinin hallituksen aikana hoitajamitoitusta nostettiin 0,65 hoitajaan pyrkimyksenä parantaa iäkkäiden hoidon laatua. Totuus kuitenkin on, että resursseja tähän ei ole ollut eikä ole riittävästi. Vanhustenhuollon ympärivuorokautisen hoivan henkilöstömitoitus lasketaan 0,6 hoitajaan eli kuuteen hoitajaan kymmentä asiakasta kohden.
&#8211; Hoitajia ei yksinkertaisesti ole nyt saatavilla, joten kehysriihessä tämä päätös oli pakko tehdä. On kuitenkin olennaista, että tämä päätös ei tarkoita terveydenhuollon epäkohtien unohtamista. Asia voidaan laittaa kuntoon, kun resurssit ja tilanne sallivat parannusten toteuttamisen, sairaanhoitajataustainen Antikainen painottaa.
&#8211; Kehysriihi tehtiin erittäin vaikeassa tilanteessa. Valtavan taloudellisen kriisin keskellä meitä painostetaan myös ulkoapäin Venäjän toimesta ja sisäisen turvallisuuden ylläpidossakin riittää kasvavia haasteita. Yhtälö on karmiva, ja nyt on pakko taata valtion ydintehtävä, joka on sisäinen ja ulkoinen turvallisuus.
&nbsp;

Antikainen: Kehysriihi oli vaikea – sisäinen ja ulkoinen turvallisuus rajattu sopeutustoimien ulkopuolelle

KOLUMNI | Historioitsija, kansanedustaja Teemu Keskisarja kirjoittaa verotuksesta ja byrokratiasta.

Miksi ”hyvinvointialueet” pestasivat yli 600 hirmupalkkaista päällikköä? Miksi juuri julkisrahoitteiset rakenteluhankkeet ylittävät budjettinsa valmistuakseen myöhässä ja susina? Miten byrokratia hivuttautuu vanhain- ja päiväkotien vaipanvaihtoon, peruskoulun välituntivalvontaan ja yliopiston tutkijakammioon?
Hallinnoinnin vesaikko ja rikkaruohikko eivät ole edellisen hallituksen tekosia. Kasvustot ovat ajattomia, rajattomia. Siellä, minne ylimääräinen ei-kenenkään raha sataa, sataa ropisee, ilmenee aina kosteusvaurioita.
Lukija suokoon anteeksi kolumnini pituuden ja vaikeatajuisuuden. Aihe ei taivu tiktakkiin.
Taloustieteen nobelisti Milton Friedman (1912–2006) tutki lainalaisuuksia, jotka eivät sitoudu puolueisiin, kansanluonteeseen ja uskontoon tai edes kapitalismiin ja sosialismiin. Friedmanin mukaan rahankäytössä on neljä inhimillistä asetelmaa.
Useimmat kuluttavat harkiten ikiomia varojaan itsensä ja läheistensä tarpeisiin. Normiperhe toki katsoo lähikaupassa elintarpeiden hintalappuja. Ken hujauttaa vuoden palkkansa urheiluautoon, vähintään vahtaa, että ominaisuudet vastaavat myyjän lupauksia. Jopa päihde- ja peliriippuvaisia kiinnostaa, mitä he omalla rahallaan saavat (nuppi sekaisin, mahdollisuus potin voittamiseen). Jos nettikauppa sählää vähäisen tilauksen toimituksen, valitamme periaatteesta – meidän lompakollamme on väliä.
Melkein sama pätee, kun käytämme omia rahojamme muiden hyväksi. Esimerkiksi syntymäpäivälahjamme kummitytölle ei välttämättä ole kekseliäs ja hyödyllinen, mutta kustannuksen pysytämme kohtuudessa.
Menokuri hieman höltyy, kun hankimme itsellemme jotakin toisten rahoilla. Kymppi sinne tai tänne ei paina hotellihuoneessa ja illallisessa työnantajan piikkiin. Tarkkailemme kuitenkin vastinetta yöunessa, suussa ja mahassa, emmekä viitsi vedättää tuttua pomoa.
Selvä pyy. Toimijoiden ei tarvitse olla yksilöitä. Kyläyhdistyksen johtokohta on sosiaalisen kontrollin alaisena ja harvoin haaskaa älyttömyyksiin, vaikka vähäsen yhteisvelkaa olisi tarjolla osuuspankissa. Valinnan vapaus vallitsee vastuullisena ehkä vielä pienessä kunnassakin.
Törsäys ryöstäytyy vasta neljännessä asetelmassa. Siinä ostos ei mene omasta pussista eikä ensinkään vaikuta ostajan eloon, oloon ja lähiympäristöön. Summien lähde ja kohde haipuvat abstraktioiksi välikäsien kannalta. Yhdet käyttävät toisten rahoja kolmansien ja neljänsien puolesta.
Tämäkin voi sinänsä toimia. Yhteiskunta perustuu ventovieraiden keskinäiseen luottamukseen, jota virkamiehet eivät petä. Suomalainen peruskunnollisuus tuskin silti kumoaa yleistystä: kuta etäisempi maksaja, sitä pidäkkeettömämpi käyttelijä.
Miljardivirtojen vonkamiehillä ja -naisilla, epälukuisilla byrokraateilla, on enää epämääräinen säästämiskannustin. Tuhlaus tähtitieteellistyy EU:n, YK:n tai Yhdysvaltain liittovaltion sfääreissä, vaikkeivät tuhlaajat välttämättä ole epärehellisiä ja tuhlaavaisia. Hävikki rakentuu järjestelmän sisälle. Mikään valvonta tai ankarin rangaistus ei siihen auta, kuten monet valtakunnat ja jättiyksiköt ovat havainneet. (Kirjasuositus: Milton ja Rose Friedman, Vapaus valita, suomennos Heikki Lempiäinen ja Jyrki Vesikansa, Otava 1982).
Suomi kerää vuonna 2023 yli 40 prosentin veroasteella ja lainaamalla digitaalisen numerosarjan, joka näkyy talousarviossa, mutta ei melkein kenenkään tietoisuudessa. Fyrkat, massit, tuohet, hynät ja fyffendaalit ovat peräisin joiltakuilta, ihmisiltä ja yrityksiltä. Enemmän tai vähemmän tuntematon taho käyttää sinun, minun, hänen, meidän, teidän ja heidän rahoja. Käyttötarkoitukset ovat perusteltuja – mutta eivät samoja, joita itse valitsemme, jos meille siunaantuu valinnanvapaus.
Aivan älykkäät, korkeakoulutetut tuttavani kysyvät, että miksi ryöstätte ”kaikkein heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa olevilta” ja keventelette rikkaiden taakkaa? Niin. Turhaanpa änkkään, että progression jyrkkyys ja kokonaisveroaste hipovat jo maailmanennätystä.
Rakkaus hyvinvointivaltioon on sokea. Se lujittuu lahjoilla ja lahjuksilla. Enemmistö luulee saavansa enemmän kuin antaa. Tehottomuus on läpinäkymätöntä. Kukapa karsastaisi tulonsiirtoja siitä syystä, että tulon siirtäminen on etuuskäsittelijän ammatti.
Lukemattomilla rahanrei’illä ei ole huolenpidon ja hoivan kanssa mitään tekemistä. Paitsi käänteisesti. Friedmaninkin mukaan yhteisellä ei-kenenkään velkarahalla on aina ja kaikkialla taipumus valua poispäin aikaansaamisesta. Hallinnointi vuolastuu vastavirraksi, jossa käytännön suorittajat räpiköivät. Uudistuksissa saa kenkää talonmies, ei kehitysjohtaja.
Oppilaitoksessa, jossa on käytävällinen atk-heppuja, lehtori ei suinkaan vapaudu paperityöstä vaan näpyttelee työajanhallinta-, hillintä- ja seurantaohjelmia.
En usko, että mikään, sananmukaisesti mikään kansantulon ryöpsähdys riittäisi julkisiin, näennäisilmaisiin palveluihin. Suomi-neito on toivottoman ylipainoinen ja nivelrikkoinen.
Koska Parkinsonin tauti lisääntyy ikääntyvässä väestössä, perehtykäämme Parkinsonin lakiin, vaikkei se liity lääketieteeseen vaan taloustieteeseen. Englantilaisen historioitsijan C. Northcote Parkinsonin teoriassa työ täyttää sille varatun ajan ja voimavaran kulutus kohoaa tarjonnan maksimiin. Toisin sanoen, jos oikeaa hommaa on liian vähän ja rahoitusta liikaa, byrokratia tunkee tyhjiöön epätyötä.
Ison-Britannian terveydenhuollosta 1950–70-luvuilla on klassinen tutkimus (jota en saa nyt käsiini, joten luvut vain suuntaa-antavia). Maa oli ennen Thatcheria kuuluisa himoverotuksestaan. Sodanjälkeisen talouskasvun ansiosta valtiolliset panostukset sairaaloihin kolminkertaistuivat. Sairaanhoitajien palkat kohosivat jonkin verran, mutta heitä ei palkattu yhtään lisää ylimääräisellä rahalla. Sitä vastoin hallintohenkilöstö paisui nelinkertaiseksi. Tekniikka – vaikkapa lämmityksen sähköistymisessä – ei vapauttanut käsiä hoitotyöhön. Samassa kehityskulussa potilaspaikat vähenivät vähenemistään jopa 50 prosenttia. Kuulostaako tutulta sote-Suomessa?
&nbsp;

Teemu Keskisarjan kolumni: Hallinnoinnin ja himoverotuksen tie vie helvettiin

”Eat or heat” – joutuvat kysymään miljoonat britit, kun on valittava lämmön tai lounaan välillä. Molempiin ei ole rahaa. Yhteiskunnan korttitalo vapisee lokakuun alussa, kun kaasun ja sähkön hintaa jälleen kerran nostetaan Englannissa – nyt pöyristyttävät 80 prosenttia. 


Koillis-Englannin Newcastlessa asuva Fiona Rebeir on 56-vuotias siivoja, joka tienaa osa-aikaisesta työstään 604 puntaa eli vajaat 700 euroa kuukaudessa. Vuokran jälkeen hänelle jää käteen 201 puntaa eli 232 euroa, <a href="https://www.dn.se/varlden/heat-or-eat-kan-bli-valet-for-miljoner-britter-i-vinter/">kertoo</a> DN.
Sähkö ja kaasu maksavat kumpainenkin 80 puntaa eli yhteensä 185 euroa. Vuodessa energian hinta on tuplaantunut. Lokakuun alussa koittaakin sitten totuuden hetki, kun kaasun ja sähkön <a href="https://www.cnbc.com/2022/08/26/uk-energy-bills-to-rise-by-80percent-in-october-as-regulator-announces-hike.html">hinnat</a> nousevat 80 prosenttia.
Tällöin osa-aikatyöläisen energialasku nousee 330 euroon kuukaudessa eli rahat eivät enää periaatteessa <a href="https://www.cnbc.com/2022/08/30/uk-inflation-could-top-22percent-as-energy-prices-soar-goldman-sachs-warns-.html">riitä </a>elämiseen. Vaikkakin hän saa asumistukea. Silloin Fionan valittava syömisen ja asunnon lämmittämisen välillä.
Hän aikoo pysyä talven lämpimänä ottamalla pienen koiransa kainaloon yöksi.
Kärsimykselle ei näy loppua
Tammikuussa energian hinnan odotetaan nousevan jälleen. Tuolloin sähköön voi tavalliselta perheeltä mennä yli 700 euroa kuukaudessa. Sähkö ja kaasu maksetaan moni paikoin kortilla, johon voi ladata arvoa tarpeen mukaan. Kun korttiin ladattu puntamäärä on loppu, loppuu myös sähkön ja kaasun tulo.
Englannissa on vahva työmoraali ja itsestään huolehtimisen perinne. Avun pyytäminen on häpeällistä ja siksi energian säästäminen on luonnollinen valinta sosiaalihuoltoon marssimisen sijasta.
Leipäjonoon sen sijaan kehdataan mennä ja ne ovatkin kasvussa. Pakkokin on liittyä jonon jatkoksi, sillä Koillis-Englannin lapsista 38 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella.
Sähkön sidos kaasuun on ongelma
Englantiin ei juurikaan tuoda kaasua, mutta ongelma on se, että sähköstä 37 prosenttia tuotetaan kaasulla. Kodeista puolestaan 85 prosenttia lämpiää kaasulla. Ja kaiken pahan alku ja juuri on kaasun asema energian hintaveturina. Seikka, jota imperialistinen Venäjä käyttää surutta hyväkseen.
Oppositiopuolue Labour haluaisi jäädyttää energian hinnan nykytasolleen. Ratkaisun on laskettu maksavan valtiolle 34 miljardia euroa nykyhinnoilla. Rahat otettaisiin energiayhtiöiden muhevista voitoista.
The Timesin tekemän <a href="https://www.thetimes.co.uk/article/half-of-tory-voters-want-energy-to-be-nationalised-9mrtfp5fs">selvityksen</a> mukaan energialaitosten kansallistamista tukee 79 prosenttia työväenpuolueen ja 47 prosenttia konservatiivien kannattajista.
Yhteiskunnallinen rauhattomuus on oraalla ja <a href="https://dontpay.uk/">Don’t Pay</a> -tyyppiset kampanjat kannustavat kansaa jättämään hirmuiset energialaskut <a href="https://stage.sudev.fi/energian-hinnat-ylittivat-brittien-kipurajan-dont-pay-liike-leviaa-100-000-brittia-uhkaa-jattaa-laskut-maksamatta-talven-tullen-koska-rahaa-ei-ole/">maksamatta</a>.
Uusi pääministeri tuskin lämpiä energiatuille
Britanniaa hallitseva konservatiivipuolue valitsee seuraajan pääministeri Boris Johnsonille ensi maanantaina. Johnson on ollut haluton kattaviin energiatukiin ja pitänyt kohdistettuja sekä rajoitettuja, vain kaikkein köyhimmille suunnattuja tukia parempina.
Johnsonin todennäköisin seuraaja, nykyinen ulkoministeri Liz Truss sen sijaan saisi teknokraattisilla kannanotoillaan jopa entisen pääministeri Margaret ”rautarouva” Thatcherin kääntymään haudassaan.
Truss ei juuri lämpene ”tukipolitiikalle”, vaan haluaa alentaa tuloverotusta sekä sähkön ja polttoaineiden arvonlisäveroa. Hän haluaisi myös parantaa saarivaltakunnan energiaomavaraisuutta lisäämällä liuskeöljyn sekä -kaasun tuotantoa.

”Eat or heat” – miljoonat britit joutuvat energian hintahelvetissä valitsemaan lämmittämisen ja syömisen välillä

Suomalainen peruskoulu on hieno saavutus. Silti siinä on valuvikoja, joita digihype, seinättömät luokat tai pidennetty oppivelvollisuus eivät korjaa, vaan ennemminkin pahentavat asiaa, kirjoittaa valtiotieteen lisensiaatti Mai Allo ajatuspaja Suomen Perustalle kirjoittamassaan raportissa Koulukirja. <a href="https://www.suomenperusta.fi/julkaisu/koulukirja-kymmenen-myyttia-suomalaisesta-peruskoulusta/">Koulukirja</a> pureutuu myös koulujen politisoitumiseen ja vaatii paluuta perusasioihin: tietojen ja taitojen oppimiseen edistyksellisten asenteiden omaksumisen sijaan. Allo purkaa kirjassaan 10 peruskouluun liittyvää myyttiä ja esittää yhtä monta valuvikoja korvaavaa politiikkasuositusta.

Mistä on nykyinen peruskoulu tehty?
Digihypestä, ilmiöoppimisesta, itseohjautuvuudesta.
Avoimista oppimisympäristöistä, joiden takia on purettu luokkien seiniä. Kehityskeskusteluista ja itsearvioinnista, joita tuputetaan numeroarvostelun ohelle. Verkostotyöskentelystä, joilla korvataan selkeät yksilösuoritukset.
Räätälöidystä opinpolusta, jolla syrjäytetään kaikille yhteiset minimivaatimukset.
Koneista, jotka voittavat kynän ja kumin.
Ymmärsitkö, mitä juuri äsken luit? Sisäistitkö käsitteet? Vai koitko sanahelinäksi?
Kuulostaa monimutkaiselta, ja sitä se onkin. Peruskoulua on nimittäin monimutkaistettu niin perusteellisesti, että se on nykyään kaikkea muuta kuin selkeä järjestelmä.
Samalla peruskoulu on kadottamassa ydinajatuksensa: sen, että koulun tehtävä on tuottaa osaamista. Mikään ei enää takaa sitä, että peruskoulun läpäissyt lapsi oikeasti hallitsee välttämättömät perustaidot.
<h4>Oppilaiden lähtötaso laskenut uudistuksista huolimatta</h4>
Ajatus pilalle myllerretystä peruskoulusta on tärkeä näkökulma, mutta se on jäänyt paitsioon julkisessa keskustelussa. Uutuusteos ”Koulukirja – kymmenen myyttiä suomalaisesta peruskoulusta” pyrkii rikkomaan hiljaisuuden.
Ajatuspaja Suomen Perustan julkaisemassa katsauksessa eritellään peruskoulun valuvikoja. Teoksen kirjoittanut valtiotieteen lisensiaatti, tutor-opettajana työskentelevä Mai Allo on koonnut yksiin kansiin tutkimustietoa, joka osoittaa monien koulu-uudistusten onttouden. Kirjan näkökulma ei ole perinteisen perussuomalainen, mutta se tuo arvokkaan lisän keskusteluun suomalaisesta koulusta.
Ongelmat ovat syventyneet entisestään, uudistuksista huolimatta tai ehkä juuri siksi. Oppimistuloksia ei parantanut varsinkaan digiloikka, joka maksoi kymmeniä miljoonia Helsingille muutamassa vuodessa.
– Digitalisaation myönteisistä vaikutuksista oppimiseen ei ole löytynyt selkeää tutkimusnäyttöä. Sen sijaan näyttöä on päinvastaisesta, Mai Allo muistuttaa.
Se kuitenkin tiedetään, että oppilaiden osaamisen taso on laskenut vuosien saatossa. <a href="https://yle.fi/uutiset/3-7894650">Joka kahdeksas poika ei osaa lukea kunnolla</a> peruskoulusta päästyään. Ilmiö on valitettavan tuttu ammatti- ja korkeakoulujen opettajille. Pelkona onkin se, että osaamisen taso johtaa koulutusinflaatioon eli koulutuksen arvon alenemiseen.
Katso Mai Allon haastattelu (juttu jatkuu videon jälkeen): 
<iframe loading="lazy" title="Vasemmistoradikaalien myllertämä peruskoulu palautettava raiteilleen, vaatii Mai Allo" width="500" height="281" src="https://www.youtube.com/embed/1a3z6pwzyqY?feature=oembed" frameborder="0" allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" referrerpolicy="strict-origin-when-cross-origin" allowfullscreen></iframe>
Toimittaja Maria Asunta haastattelee Mai Alloa Meillä on asiaa -ohjelmasarjassa. Youtube, 21 min. 
<h4>Oppimisen ylistyksestä osallisuuden ylistykseen</h4>
Jotta voisi ymmärtää peruskoulun valuvikoja, on piipahdettava 1960-luvulla, jolloin peruskoulu luotiin vanhan rinnakkaisjärjestelmän eli kansakoulun, oppikoulun ja kansalaiskoulun tilalle. Alkuperäinen tavoite oli saattaa kaikki lapset koulutielle tasa-arvoisesti siten, ettei yksikään lapsi jäisi vaille kansakoulun jälkeistä oppia vanhempien köyhyyden takia.
Tarkoitus oli Mai Allon mielestä erittäin kannatettava.
– Mielestäni on oikein, että kaikki lapset pääsevät kouluun vanhempien taustasta riippumatta.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt uudistajille, vaan koko koulujärjestelmä myllättiin sisällöllisesti aina opetussuunnitelmia ja arvosanakriteereitä myöten.
– Matematiikasta ja kielistä siivottiin vaikeammat asiakokonaisuudet. Pääsykokeet, tasokurssit ja muut karsintaan viitanneet käytännöt heitettiin roskatynnyriin. Nelosnumerot seuraamuksineen siirtyivät historiaan. Koulujärjestelmä alkoi painottaa osallisuutta osaamisen kustannuksella, Mai Allo luettelee.
Mylläyksen takia vaatimustaso laski.
– Jälkiä korjataan vielä pitkälle tulevaisuuteen, Allo toteaa.
<h4> Vasemmistoradikalismi näkyy uudistusintoilun taustalla</h4>
Peruskoulun uudistamisvimmaa määrittelee kaikenkattava rajojen ylitys. Rajoja rikkoakseen uudistajat ovat moukaroineet alas niin luokkahuoneen seiniä kuin oppiaineiden rajoja. Heidän iskulauseensa on: ”Koska maailma ei jakaudu oppiaineisiin, ei koulunkaan pitäisi.”
Palkittu tietokirjailija Mai Allo rikkoo tätä myyttiä uutuusteoksessaan. Hän kertoo, että peruskoulun vahvimmat moukaroijat ovat pääasiassa olleet akateemisia mielipidejohtajia ja konsultteja. He käyttävät vaikeasti ymmärrettäviä käsitteitä puhuessaan vaikkapa ”kokonaisvaltaisuudesta”, ”hierarkisten rakenteiden välttämisestä” ja ”valintojen vapaudesta”.
Mai Allo näkee nykyisessä koulukeskustelussa yhteyden 1960-luvulle.
– Jo tuolloin oli olemassa äänekäs kasvatustieteilijöiden joukko, joka puhui luovasta, yhteisöllisestä ja verkostomaisesta koulunkäynnistä. Jopa numeroarvostelu ja oppiainejako määriteltiin porvarilliseksi ja vanhoilliseksi. Haluttiin eroon kaikesta, jonka vähänkin koettiin ”alistavan” oppilaita ja vahvistavan luokkayhteiskuntaa.
Pyrkimys lopputulosten tasa-arvoon tarkoittaa suomeksi sitä, ettei kukaan saa olla toisia parempi, vaan päättötodistus kuuluu kaikille.
– Itseään edistyksellisinä pitävät, niin kutsuttua akateemista vasemmistoa edustavat koulu-uudistajat kokevat, että koulumenestys perustuisi elitismiin. Siksi he ovat häivyttäneet eroja oppilaiden väliltä, Allo sanoo.
Taustalla on ajatus siitä, että oppilaiden erilaisuus koulumenestyksessä johtaisi eriarvoistumiseen. Allo näkee asian toisin. Hänestä erilaisuuden tunnustamisen ei tarvitse johtaa eriarvoisuuteen.
<h4>Valtakunnalliset tasokokeet palautettava, ei armoviitosia</h4>
Mitä sitten tarvitsisi tehdä? Miten monimutkaistettu peruskoulu saadaan taas raiteilleen?
Tietokirjailija Mai Allo haastaa tarkastelemaan rohkeasti sitä, miksi lukuisat uudistukset eivät ole parantaneet oppimistuloksia vaan heikentäneet niitä. On rohjettava kysyä, miksi peruskoulu ei enää kykene takaamaan sitä, että oppilas oppii vaadittavat asiat?
Allo peräänkuuluttaa tasokurssien palauttamista ja valtakunnallisten päättökokeiden järjestämistä.
– Oppimista on mitattava, jotta varmistetaan se, että lapsi saavuttaa vähintäänkin kaikille yhteiset minimivaatimukset. Todistusta ei pidä myöntää, elleivät minimivaatimukset ylity.
Allo korostaa, että päättökokeet eivät suinkaan tarkoittaisi heikommin pärjäävien nuorten jättämistä paitsioon. Päinvastoin. Hän uskoo tasokokeiden pikemminkin estävän syrjäytymistä.
– Pitäisi kannustaa nuoria yrittämään uudelleen, kunnes rima ylittyy kiistattomasti. Joskus luokalle jättäminen tehoaa muita tukiopetusmuotoja paremmin.
Opetushallitus on hiljan uudistanut arviointikriteereitään, jotta eri koulujen arvosanat olisivat vertailukelpoisia keskenään. Allon mukaan tämä on hyvä alku, joskaan se ei vielä riitä. Todistus nimittäin halutaan edelleen antaa kaikille.
– Valheellinen todistus ”armovitosineen” ei tuota aitoa iloa ja osallisuudentunnetta syrjäytymisvaaraan joutuneelle nuorelle, Allo muistuttaa.
<h4>Oppivelvollisuutta ei tule pidentää vaan tiivistää</h4>
Mai Allo ei kannata oppivelvollisuuden pidentämistä, vaan sen tiivistämistä.
– Mitä jos vaadittaisiin oppilailta vähän enemmän? Edellytettäisiin siis osaamisen näyttämistä valtakunnallisen mittapuun mukaisesti sen sijaan, että opitun osoitukseksi kelpaa ”räätälöidyn oppimispolun” läpi kulkeminen.
Mitä peruskoululle tapahtuisi, jos yhdeksänvuotiseen oppivelvollisuuteen yhdistettäisiin vaatimustason nosto? Mai Allon mukaan se voisi tulla halvemmaksi kuin koko ikäluokan roikottaminen tuloksiltaan heikkenevissä kouluissa.
– Vuosittaisen päättökokeen ansiosta osa oppilaista voisi suorittaa oppivelvollisuutensa etuajassa ja siirtyä seuraavalle koulutusasteelle, Allo visioi.
<h4>Yksityisen koulut täytentämään julkista koulutarjontaa</h4>
 Koululaitos on rakennettu hitaimmin etenevien ehdoilla. Vähälle keskustelulle on jäänyt lahjakkaan lapsen oikeudet saavuttaa oma potentiaalinsa.
Entäpä jos lähiön lahjakkaalle lapselle olisi tarjolla erityisluokka, jonne voisi hakeutua opiskelemaan tosissaan? Näin oppilas saisi merkinnän todistukseensa vaativien ja syventävien kurssien suorittamisesta.
Jos Mai Allolla olisi aikakone ja taikurinsauva, hän palaisi 1960-luvulle. Hän poistaisi lukukausimaksut yksityisoppikouluista ja laajentaisi kunnallista oppikoulu- ja ammattikouluverkkoa.
Peruskoulu-uudistuksessa suurin osa yksityisoppikouluista päätyi valtion haltuun, ja jäljelle jääneiden itsenäisyyttä kavennettiin huomattavasti. Kouluilta vietiin mahdollisuus valikoida oppilaansa.
– Toivoisin Suomeen yksityiskouluja, joihin pääsisi tasokokeiden eli oppilaan menestymisen perusteella, siis riippumatta vanhempien varallisuudesta, Allo sanoo ja korostaa sitä, että yksityiset koulut täydentäisivät julkista koulutarjontaa.
<h4>Koulu voi esitellä ideologioita, mutta sen ei pidä valita niitä lasten puolesta</h4>
”Koulukirjassaan” Mai Allo kertoo 1960-luvun voimakkaimpien koulu-uudistajien olleen avoimesti marxilaisia. He edustivat niin sanottua <a href="https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/59673/SamiKorhonen.gradu.pdf;jsessionid=4328024C77F5B9B8D94DCC5420D3643E?sequence=1&amp;fbclid=IwAR0IVMga38Qd2o8N_itCzQf2gHaLkzNnkQruEMs3_e6135YyIg1RCZbjDWU">kriittistä näkökulmaa</a>. Tämä on näkynyt kasvatustieteen politisoitumisessa ja koulun arjessa silloin, kuin opettajat ovat liittäneet vasemmistoaktivisminsa omaan työhönsä.
– Koulun punavihertyminen ei ole myytti vaan totta, Allo toteaa, joskin lisää heti perään oman huomionsa siitä, miten vaikeaa on neutraalin opetussuunnitelman laatiminen.
– Sellaista lienee tuskin koskaan ollut, mutta siihen voisi pyrkiä.
Jokaisella ajalla on aatteensa: 1900-luvun alkupuolella kouluissa oli isänmaallinen henki ja oppilaat kokoontuivat aamuhartauksiin. 2020-luvun <a href="https://www.uusimaa.fi/paikalliset/1607795">oppilaita ohjataan feminismiin</a> ja <a href="https://stage.sudev.fi/open-ilmasto-opas-on-2000-luvun-pirkkalan-moniste/">tietyn suuntaiseen ilmastopolitiikkaan</a>.
Eikä aihe ole edes uusi. Jo vuonna 1987 Britannian pääministeri Margaret Thatcher ilmaisi huolensa koulun politisoitumisesta: ”Nuoret tarvitsevat kunnon koulutuksen tavoitellakseen parempaa tulevaisuutta, mutta äärivasemmistolaiset opetusalan auktoriteetit ja radikaaliopettajat vievät heitä tämän mahdollisuuden. Kertotaulun ja yhteenlaskun sijasta lapsille opetetaan antirasistista matematiikkaa ja muuta vastaavaa, mitä se nyt sitten lieneekin.”
– Koulussa toki pitää esitellä eri ideologioita, mutta ei valita nuoren puolesta, mihin suuntaan ja millä tavalla maailmaa pitää muuttaa, Mai Allo painottaa.
<hr />
Koulukirja on ladattavissa <a href="https://www.suomenperusta.fi/julkaisu/koulukirja-kymmenen-myyttia-suomalaisesta-peruskoulusta/">Suomen Perustan sivuilta</a> &gt;

Uutuuskirja: Vasemmistoradikaalien myllertämä peruskoulu on palautettava raiteilleen

Miltä kuulostaa ajatus, että mikä tahansa organisaatio, joka ei varta vasten irtisanoudu vasemmistolaisuudesta, on taipuvainen muuttumaan sellaiseksi ennen pitkää? Vielä kymmenen vuotta sitten moinen ennustus olisi kuulostanut epärealistiselta ja yliampuvalta tulkinnalta. Ajatus esitettiin jo yli 30 vuotta sitten, ja nykypäivänä se on entistäkin osuvampi kuvaus yhteiskunnallisesta kulttuurista. 

Pääministeri Margaret Thatcherin kabinetissa poliittisena suunnittelijana toiminut konservatiivinen journalisti John O&#8217;Sullivan kirjoitti vuonna 1989 National Review -lehteen artikkelin nimeltä &#8221;<a href="https://web.archive.org/web/20100715191034/http:/old.nationalreview.com/flashback/flashback-jos062603.asp">O&#8217;Sullivan&#8217;s First Law</a>&#8221;. Poleemiseen brittityyliin hän teki rohkean yhteiskunnallisen ennustuksen ja nimesi sen itsensä mukaan O&#8217;Sullivanin laiksi:
&#8221;Kaikki organisaatiot, jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi.&#8221;
O&#8217;Sullivan näki ennustuksen toteutuneen aikaisemmin jo mm. American Civil Liberties Unionin, Fordin säätiön ja Episkopaalisen kirkon kohdalla. Syiksi hän esitti, että kansalaisjärjestöihin hakeutuu usein ihmisiä, joilla olisi taipumusta aktivismiin ja myös tapana vieroksua bisnestä, yksityistä voitontekemistä, perinteistä yhteiskuntajärjestystä ja länsimaisuutta yleisestikin.
Artikkelissaan hän kritisoi erityisesti ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin silloista vasemmistopoliittisesti värittynyttä mainontaa. Järjestö oli aikaisemmin ansainnut arvostusta tasapuolisen ihmisoikeustyönsä ansiosta poliittisten jakolinjojen molemmilla puolilla. Amnestyn kampanjoihin oli kuitenkin alkanut hivuttautumaan ideologista kieltä ja oletuksia, jotka eivät nauttineet yhtäläistä suosiota länsimaisten poliittisten leirien keskuudessa. Myös esille nostetuissa ihmisoikeusongelmissa näykyi O&#8217;Sullivanin mukaan entistä epätasaisempia poliittisia painotuksia.
Amnestyn esimerkkiä mukaillen O&#8217;Sullivan havainnoi, että ihmisiä yhdistävä yhden asian missio auttaa kansalaisjärjestöjä saavuttamaan arvokkaita asioita ja hankkimaan luotettavan neutraalin maineen, mutta moni on kuitenkin valmis vaarantamaan ne poliittisten intressien tähden.
Neutraalin ja yleishyödyllisen organisaation voi siis nähdä vaikuttamiselle alttiina, aikojen saatossa poliittisille intresseille valjastettavana resurssina. Ihmisten on hankalampi suhtautua skeptisesti organisaation politisoitumiseen, jos se pystyy edes nimellisesti suoriutumaan epäpoliittisesta ydintehtävästään. Ihmiset saattavat myös pitää organisaation alkuperäistä tarkoitusta niin tärkeänä, ettei lievä politisoituminen ole ylitsepääsemätön ongelma. Tämä voi puolestaan ruokkia politisoitumisen kierrettä entisestään.
O&#8217;Sullivain lain vaikutusmekanismia on myöhemmin selitetty sillä, että vaikka muut poliittiset ryhmittymät sietäisivät vasemmistoa, eivät kiihkeät vasemmistoaktiivit siedä lähellään muiden ryhmien edustajia. Ajan kuluessa syrjintä ja hyljeksintä kiihtyy ja vasemmistolaiset savustavat toisinajattelijat keskuudestaan.
<h4>Suomi ja Yhdysvallat ovat samalla polulla</h4>
Kehitys on havaittavissa kaikkialla länsimaissa, Suomessakin. Humanistisissa tiedekunnissa vasemmistohegemonia on jo lähes täydellinen. Vyörytyksen alla ovat tällä hetkellä perinteiset oikeiston alat &#8211; insinööri- ja kauppatieteet. Vasemmistoideologiaa hivutetaan niihin ilmastomuutoksen sateenvarjon turvin.
O&#8217;Sullivanin laki näkyy erityisen räikeästi Yleisradiossa. Yhtiö on vasemmistoaatteen täysin hallitsema.
Evankelis-luterilaisen kirkon kohtalo näyttää lain valossa synkältä. Poliittisen vasemmiston edustajat tekevät pikku hiljaa selvää jälkeä kirkon keskeisimmistä opinkappaleista. Moni suomalainen katsoo parhaaksi vetäytyä yhteisöstä, jonka opit eivät enää kumpua evankeliumien tuhatvuotisista perinteistä vaan vasemmiston puolueohjelmista. Aikaisemmin riparipennut opettelivat ulkoa kymmenen käskyn värssyä, jonka mukaan ei saanut pitää muita jumalia. Nykyään kirkolle kelpaa mikä tahansa henkisyyden muoto, oli se sitten kristinuskon perinteen mukaista, tai yleistä hengellisyyttä.
&#8221;Liberaaliksi&#8221; kutsuttu poliittinen vasemmisto jyrää, arvokonservatiivit häpäistään ja nujerretaan yksi kerrallaan.
Yhdysvallat pysyi pitkään &#8221;rokotettuna&#8221; sosialismia vastaan, kunnes 1970-luvulla vaihtoehtoväki <a href="https://stage.sudev.fi/yhdysvaltain-nykyinen-demokraattipuolue-kulkenut-kauas-bill-clintonin-politiikasta/">kaappasi</a> demokraattipuolueen. Neljänkymmenen vuoden aikana nähty kehitys on tehnyt tehtävänsä. Medioiden ja yliopistojen punasiirtymä sekä täyssosialisti Bernie Sandersin menestys presidentinvaalikisoissa ennustavat maalle samaa tulevina vuosikymmeninä kohtaloa kuin niille sosialistivaltioille, joita vastaan Yhdysvallat niin pitkään kamppaili.
<h4>Miten O&#8217;Sullivanin laki tulisi ymmärtää?</h4>
O&#8217;Sullivanin laki ei varsinaisesti ole yhteiskuntatieteellinen teoria, mutta sen kuvaamalle ilmiölle löytyy viitteitä aatehistoriasta, ja sille löytyy selityksiä myös sosiologian kautta. Havainto ei rajoitu pelkästään kansalaisjärjestöihin, vaan politisoitumisen kohteena voivat olla laajemminkin yritykset, yhteiskunnan instituutiot ja kulttuuri.
Organisaatioiden alttiutta juuri vasemmistolaiselle ideologiselle vaikutukselle lisää se, että aktivismi on vasemmistolle tunnusomaista, ja radikalismi on hyväksyttävämpää. Vaikka vasemmistolla ei olisi selkeää poliittista enemmistöä, sen ideologinen asema voi elää huomaamatta vahvempana mm. ihmisten asenteissa, kielenkäytössä ja muussa kulttuurissa. Vasemmistolaiset teoreetikot ja aktivistit suhtautuvat yhteiskuntaan usein poliittisena valloitettavana kokonaisuutena. Kaikki on poliittista.
Kuuluisan marxilaisfilosofi Antonio Gramscin (1891-1937) kulttuurihegemonian käsite viittaa ideologiseen johtajuuteen yhteiskunnan eri osa-alueilla. Parlamentaarisen politiikan sijaan yhteiskunnalliselle muutokselle kriittistä on hakea ajatuksille ensin legitimiteettiä ja normalisoida ne osaksi ihmisten jokapäiväistä elämää, käsitteitä, ajattelutapoja ja arvostuksen kohteita. Lopulta kulttuuri ja arvot heijastuisivat myös harjoitettavaan politiikkaan.
Vuosikymmeniä myöhemmin Rudi Dutschke (1940-1979) vei Gramscin ajatusta pidemmälle ja nimesi uusmarxilaisen agendan pitkäksi marssiksi instituutioiden läpi: yhteiskunnan eri sektorit yliopistoista valtion virastoihin pyrittäisiin miehittämään ideologisesti myötämielisillä vaikuttajilla. Näin syntyisi ideologiaa vahvistava kulttuurihegemonia. Ideologisten päämäärien edistäminen olisi siis korkein päämäärä, joka edellyttäisi ideologian viemistä kaikille elämän osa-alueille ja jopa valtiollisten laitosten puolueettomuudesta luopumista.
Oikeistolaiset suuntaukset jäävät instituutioiden marssituksessa altavastaajan asemaan, sillä ilmiö on heille vieras. Modernit talousliberaalit ja konservatiivit arvostavat vallan kolmijakoa ja vaalivat myös selkeää jaottelua julkisen vallan sekä yksityisen toiminnan kuten bisneksen ja kansalaisyhteiskunnan välille. Erilaisten instituutioiden valjastaminen ei kuulu omaan agendaan, eikä sellaista usein osata odottaa muidenkaan aatteiden edustajilta.
Taloustieteilijä ja markkinatalousteoreetikko Milton Friedman (1912-2006) vastusti ajatusta yritysten laajasta yhteiskuntavastuusta vetoamalla siihen, että yritysten yhteiskunnallisten velvoitteiden kuten verojen maksamisen ja sääntelyn tulisi määräytyä läpinäkyvästi parlamentaarisen politiikan ja lainsäädännön, eikä epämääräisen aktivismin perusteella. Hän tunnisti, että yksityisiä yrityksiä yritettiin politisoida kulttuurin teitse ja valjastaa poliittisille, jopa osakkeenomistajille vihamielisille intresseille. Yksilönvapautta korostavissa oikeistoideologioissa on kuitenkin tapana jättää vähemmälle huomiolle se, millaista ideologista kulttuuria yritykset ja kansalaisyhteiskunta käytännössä edistävät.
Sosiologiassa ja organisaatiotieteessä legitimiteetillä on olennainen merkitys. Erityisesti institutionaalisessa teoriassa on tunnistettu, miten organisaatiot alkavat muistuttaa toisiaan. Ne pyrkivät hankkimaan legitimiteettiä omaksumalla toisilta muodikkaita oppeja, käytäntöjä ja jopa symboliikkaa. Toisin sanoen, kaikki organisaatioiden toiminta ei lähtökohtaisesti perustu ydintoiminnan parantamiseen, vaan verkottuneessa yhteiskunnassa on entistä merkityksellisempää signaloida muulle yhteiskunnalle tärkeitä merkityksiä.
Kansalaisjärjestöt ja yritykset olivat mm. viime eduskuntavaalien alla keskeisessä roolissa luomassa pintapuolisella markkinointiviestinnällään vihreää narratiivia &#8221;ilmastovaaleista&#8221;. Intersektionaalisen feminismin linssien läpi käsikirjoitetut teemat kuten diversiteetin lisääminen ja ydintoiminnan ulkopuoliset tehtävänimikkeet ovat myös hivuttautuneet kansalaisjärjestöjen lisäksi yritysten ja yliopistojen johtamiskulttuuriin.
Edellä mainitut esimerkit auttavat ymmärtämään, että O&#8217;Sullivanin laki on yhteiskunnallisesti paljon merkittävämpi ajatus kuin vain yksi yli 30 vuoden takainen aikalaishavainto. Minkä tahansa organisaation epäpoliittinen perustarkoitus tekee siitä alttiin politisoitumiselle ja ympäröivän yhteiskunnan aatteelliselle painostukselle, mikäli toimijoiden erityisenä taitona ei ole varta vasten tunnistaa ja torjua poliittisia vaikutteita.

Media, kirkko ja yliopistot politisoituvat vauhdilla – O’Sullivanin laki ennusti jo 30 vuotta sitten, että kaikki organisaatiot jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi

Perussuomalaisten europarlamentaarikko Laura Huhtasaari kertoo Suomen Uutisille, että britit ovat oikeastaan pitäneet tuntuvaa etäisyyttä Euroopan unioniin jo kauan ennen virallista brexitiä. EU puolestaan murenee jatkossakin, eikä vuosikymmenen kuluttua EU ole välttämättä lainkaan nykymuotoinen.

Brexit-päivä koitti tammikuun lopussa. Sen aktualisoitumista EU-eroa puoltavan kansanäänestyksen jälkeen piti vatvoa kolme vuotta ja 221 vuorokautta. Huhtasaaren mukaan brexit pedattiin jo kauan ennen kansanäänestystä.
– Britannia on historiallisista ja maantieteellisistä syistä ottanut Euroopan integraatioon koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan tiettyä etäisyyttä. Britannia liittyi sisämarkkinoille vasta 1973 Edward Heathin konservatiivihallituksen johdolla, mutta jo 1975 maassa järjestettiin kansanäänestys siitä, pitäisikö Britannian jäädä sisämarkkinoille vai ei. Tuolloin vielä iso enemmistö briteistä halusi jäädä osaksi sisämarkkinoita, Huhtasaari kertoo.
Manner-Euroopan ja brittien tiet erkanevat
Brittikonservatiivien mieli alkoi kuitenkin muuttua. Euroopan johtajat työstivät esimerkiksi yhteisvaluuttaa, vaikka 90-luvun alussa moni eurooppalainen maa rysähti euroa kevyemmässä yhteisvaluuttakokeilussaan.
– Britannian pääministerinä 1979-1990 toiminut Margaret Thatcher ei nähnyt hyvänä asiana sisämarkkinoiden kehittymistä Euroopan unioniksi Maastrichtin sopimuksen muodossa, ja tämä vakiinnutti konservatiivipuolueen sisälle ison euroskeptisen siiven. Britannia otti 1990-luvun perussopimusmuutosprosesseissa lukuisia erivapauksia: mm. oikeuden olla osallistumatta EU:n oikeus- ja sisäasioiden yhteistyöhön, Schengeniin ja yhteisvaluutta euroon, Huhtasaari kertoo etäisyyden synnystä.
Britit yrittivät ajaa unionia väljemmäksi. Muualla Euroopassa puolestaan vastaus kaikkeen tuntui olevan &#8221;enemmän Eurooppaa&#8221;.
– Britannian entisen pääministerin David Cameronin yritys neuvotella Britannian EU-suhde vielä väljemmäksi ennen vuoden 2016 kansanäänestystä epäonnistui. Tämän vuoksi Britannian eroa EU:sta voidaan pitää loogisena loppuna sille kehityskululle, että Britannia ei koskaan ollut täysin sitoutunut Euroopan integraatioon, Huhtasaari toteaa brittien loppumatkasta unionissa.
Brittien vienti EU:hun vähentynyt
Kansanäänestystä edeltävän 10 vuoden jakson aikana brittien vienti EU:hun oli <a href="https://researchbriefings.parliament.uk/ResearchBriefing/Summary/CBP-7851">pudonnut merkittävästi</a>. Vuonna 2006 vielä 55 prosenttia brittien viennistä suuntautui unionin alueelle. Vuonna 2016 kyseisen viennin osuus oli enää 44 prosenttia.
– Britannian erottua EU:sta tarjoutuu sille mahdollisuus sopia kahdenvälisiä vapaakauppasopimuksia maailman suurimpien kansantalouksien kanssa. Maalla on siirtomaahistoriansa takia tiiviit kontaktit mm. Australiaan, Kanadaan, Uuteen Seelantiin, Intiaan ja moniin Afrikan maihin. Lisäksi Britannialle tarjoutuu mahdollisuus tehdä kunnianhimoiset kauppasopimukset esimerkiksi USA:n, Kiinan ja Japanin kanssa, Huhtasaari luettelee.
Miten tämä kehitys näkyy EU-kauppaneuvotteluissa? Huhtasaaren mukaan EU:lla ja Britannialla on suuret kannustimet laatia kauppasopimus, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.
– Britannian ja EU:n väliset kauppasuhteet tulevat säilymään EU-eronkin jälkeen tiiviinä. EU tekee virheen siinä, jos se kuvittelee, että se pystyy kyykyttämään Britanniaan noudattamaan tarkasti EU-säätelyä. Unionin sisällä etenkin Saksalla on iso intressi siinä, että Euroopan sisäisiin arvoketjuihin ei tule häiriöitä Britannian EU-eron myötä. Ei ole EU:n etu, että Britanniassa aletaan ajamaan japanilaisilla autoilla saksalaisten autojen sijaan, Huhtasaari perustelee.
Maan pääministeri Boris Johnson <a href="https://www.bbc.com/news/uk-51351914">ilmoitti</a>, ettei saarivaltakunta aio pokkuroida EU:n säädöksien edessä. Kauppaneuvottelupoterot ovat siten jo kaivettu valmiiksi. EU:n kannalta voi osoittautua hyvin ongelmalliseksi päästää britit helpolla kauppaneuvotteluissa, jotta muut jäsenmaat eivät eroaisi unionista perässä.
Symbolinen ottelu kalastusoikeuksista
Tuskin Johnsonia oli ehditty julistaa vaalien voittajaksi, kun Tanskan pääministeri Mette Frederiksen kävi vaatimaan <a href="https://www.express.co.uk/news/politics/1216919/brexit-news-denmark-fishing-latest-uk-british-waters-boris-johnson-eu-talks-update">kalastusoikeuksia brittivesillä</a> osana kauppaneuvotteluja. Kalastusoikeuksista kiistely on saanut huomattavasti palstamillimetrejä. Onko kauppasopimus kiinni <a href="https://apnews.com/f8e0c427328949a3b6a603ed4e55737b">kalastusoikeuksista</a>?
– Kalastusoikeus on iso symbolikysymys, koska oikeus päättää siitä, ketkä kalastavat omilla aluevesillä, nähdään keskeiseksi osaksi kansallista suvereniteettia. Kalastajat lisäksi olivat Britannian eri ammattiryhmistä niiden joukossa, jotka olivat eniten Brexitin puolella. Kalastusoikeuksista tullaan käymään tiukat neuvottelut tämän vuoden aikana Britannian ja EU:n välillä, Huhtasaari taustoittaa kiistaa.
Brexit tappio EU:lle
Brittien asennoituminen unioniin ennen brexitiä on ollut perin intohimotonta. Britit on nähty lähinnä vastarannan kiiskeinä nopealle EU-integraatiolle. Muuttaako brexit tätä asetelmaa? Syveneekö unionin yhteistyö ja perustetaanko esimerkiksi EU:lle omat asevoimat?
Huhtasaari pohjustaa, että brittien lähtö EU:sta on kirvelevä tappio unionille.
– Se, että EU menetti jäsenenään Euroopan suurimman sotilasmahdin ja unionin toiseksi suurimman kansantalouden on iso isku EU:lle. Britannian maailmanlaajuiset yhteydet ja diplomaattinen painoarvo toivat myös EU:lle tiettyä ulkopoliittista arvovaltaa, joka on nyt poissa.
Brittejä korvaavaa tahoa ei ole näköpiirissä.
– EU:hun taas pyrkii sisälle rutiköyhiä Länsi-Balkanin maita, jotka eivät millään lailla vahvistaisi jäseninä EU:n sisäistä koheesiota, Huhtasaari pamauttaa.
EU:n koheesiorahoista riitaa
Jakolinjoja on jo nähty. Eurokriisin hulluina vuosina pohjoinen ja etelä olivat napit vastakkain. Kitkaa on myös idän ja lännen välillä esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteista ja maahanmuuttopolitiikasta. Huhtasaari arvioi, että integraatiota varmastikin yritetään erilaisuuksista huolimatta.
– EU yrittää Britannian lähdön jälkeen varmasti tiivistää etenkin euroalueen integraatiota, mutta ongelmaksi tulee se, että Pohjois-Euroopan maissa on yhä vähemmän halua kompensoida omista budjeteista Ranskan ja muiden Etelä-Euroopan maiden holtitonta talouspolitiikkaa. EU &#8221;arvoyhteisönä&#8221; on myös rapistumassa, koska Itä-Euroopassa ei ole halua noudattaa Länsi-Euroopan esimerkkiä tuomalla kolmannesta maailmasta haittamaahanmuuttoa, joka horjuttaa yhteiskuntarauhaa, hän kertoo.
EU:n nettomaksajamaat ja -saajamaat ovat jo valmistautumassa yhteenottoon. Tuntuvia koheesiorahoja saavat jäsenmaat <a href="https://www.politico.eu/article/antonio-costa-portugal-regions-champion-eu-budget-fight/">eivät halua tinkiä</a> EU-rahoista. Maksajamaissa brittien lähtö luo kustannuspaineta, sillä britit olivat merkittäviä nettomaksajia. Suomi on esittänyt viime vuonna leikkauksia koheesiorahoihin.
EU:n tulevaisuus ei näytä ruusuiselta
Euroopan komissio on keskittynyt Euroopan geopoliittiseen asemaan. EU pyrkii luomaan yhtenäistä ulkopolitiikkaa. Huhtasaaren mukaan tässä on mahdollisuuksia edetä jonkin matkaa.
– Helpointa EU:lle Brexitin jälkimainingeissa on tiivistää ulko- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä, mutta varsinaiseen EU-armeijaan monet jäsenmaat suhtautuvat skeptisesti, koska niiden turvallisuuspolitiikka nojaa Natoon, hän kertoo.
Kokonaisuus unionin tulevaisuudesta ei ole järin ruusuinen, vaikka ulkopolitiikassa löytyisikin yhteinen sävel.
– Joka tapauksessa EU:n hidas mureneminen tulee jatkumaan lähivuosina ja kymmenen vuoden päästä EU:ta sen nykyisessä muodossa ei välttämättä enää ole olemassa.

Laura Huhtasaari brexitistä ja EU:sta: ”EU:n hidas mureneminen tulee jatkumaan lähivuosina”

Britannian energiapolitiikka – kivihiilestä pohjoismaiden sähköverkkoon

Timo Soini <a href="http://timosoini.fi/2017/04/theresa-may-paattavainen-paaministeri/">kutsuu</a> Britannian pääministeri Theresa Mayn ilmoitusta ennenaikaisten parlamenttivaalien järjestämisestä päättäväisen pääministerin päätökseksi.

Ulkoministeri Soinin mukaan May haluaa vahvan mandaatin Brexit-neuvotteluihin, eikä halua, että Brexit enää varjostaa 2020 parlamenttivaaleja.
&#8211; May haluaa voittaa vaalit ja saada asemansa vaalivoittajana, ei eroamaan joutuneen David Cameronin seuraajana.
Soini muistuttaa tuoreista gallupluvuista: Theresa Mayn Konservatiivit: 44%, Työväenpuolue 23 %.
&#8211; Tämä selitys kelpaa jos on taipumusta taktikointiin. Tarkoitus on taata toimiva enemmistö toimeenpanemaan Brexit. Nyt enemmistö parlamentissa on sangen pieni.
&#8211; Onko Theresa May uusi Margaret Thatcher? Päättäväinen nainen.

Soini Britannian ennenaikaisista vaaleista: ”Päättäväisen pääministerin päätös”

Rautarouvana tunnettu Iso-Britannian entisen pääministeri Margaret Thatcher suhtautui EU:iin skeptisesti. Hän painotti kansojen itsemääräämisoikeutta, piti maan puolia EU:n laajenemispyrkimyksiä vastaan ja piti tiukasti kiinni omasta maan omasta valuutasta. Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut toimittaja Matti Hukari kirjoittaa Thatcherin EU-näkemyksistä. 

Perussuomalaiset vaikuttavat europarlamentissa sen kolmanneksi suurimmassa ECR ryhmässä (European Conservatives and Reformists), jonka merkittävin puolue &#8211; historiallisilta ansioiltaan &#8211; on Iso-Britannian konservatiivipuolue. Anglosaksisessa maailmassa konservatismi ei tarkoita uudistusten vastustamista, vaan pikemminkin markkinatalouteen ja yrittäjyyteen luottamista sekä kristillisten hyveiden ja kansallisten kulttuuriperinteiden kunnioittamista. Brittikonservatiivien merkittävimpiä johtajia viime vuosisadalla olivat Winston Churchill ja Margaret Thatcher.
<blockquote>”Taloudellinen yhteistyö ei vaaranna kansallisten perinteiden vaalimista. Ne voidaan tuhota vain omien kansalaisten huonon itsetunnon avulla”</blockquote>
Churchill oli Euroopan yhdentymistä toukokuussa 1948 visioineen Haagin konferenssin aloitteentekijä, mutta ei hän silti ajatellut Iso-Britannian tuohon Euroopan yhdentymiskehitykseen liittyvän. Perussuomalaisten nykypolitiikassa tärkeä asia, niin Europarlamentissa kuin kotimaankin politiikassa, on Euroopan Unionin rakenteiden uudistaminen kansojen itsemääräämisoikeutta painottavampaan suuntaan. Tällaista lähestymistapaa puntaroi ensimmäisenä merkittävänä eurooppalaisena poliitikkona Margaret Thatcher.
Thatcher parlamentissa ja eläkejärjestelmän asiantuntijana
Thatcher valittiin parlamenttiin ensimmäistä kertaa 1959 Finchleystä. Valintaa oli edeltänyt kahdeksan vuoden aktiivinen puoluetyö useine vaaliehdokkuuksineen ja perheen perustaminen sekä tieteellinen tutkimustyö kemistinä, jäätelön lisäaineiden kehittäjänä. Syödessämme pehmisjäätelöä, voimme kiittää nautinnostamme Thatcheria.
Parlamenttiuransa Ensimmäisinä vuosina Thatcher keskittyi naisten tasa-arvokysymysten edistämiseen sekä koulutus- ja tiederesurssien puolustamiseen.  Pääministeri Harold MacMillan nimitti vuonna 1961 Thatcherin eläkkeistä ja sairausvakuutuksista vastaavan ministeriön valmistelevaksi virkamieheksi. Virka oli poliittinen, ja se piti hoitaa parlamenttityön ohella seuraaviin vaaleihin saakka, jotka pidettiin 1964. Tässä tehtävässä hänestä kouliintui sosiaalipolitiikan rahoituksen asiantuntija.
Suhde Euroopan integraatioon tuli vastaan ensi kerran juuri noihin aikoihin, kun Edward Heath neuvotteli MacMillanin nimittämänä erityisedustajana Iso-Britannian jäsenyydestä Euroopan Talousyhteisössä. Tammikuussa 1963 Ranskan presidentti Charles De Gaulle hylkäsi Heathin hakemuksen. Thatcher oli perehtynyt jäsenyyden mahdollisiin vaikutuksiin brittien sosiaaliturvan rahoituksessa, eikä pannut pahakseen De Gaullen ylimielistä ratkaisua. Jäsenyysneuvotteluja kuitenkin jatkettiin 60-luvun lopulla hiljaisesti, kun konservatiivit olivat oppositiossa, ja Thatcher jatkoi parlamenttiuraansa.
Thatcherin visio Euroopan Talousyhteisöstä täsmentyy 
Keväällä 1967 Thatcher teki kaksi kuukautta kestäneen vierailun Yhdysvaltoihin. Matkallaan hän sai opposition parlamenttiedustajaksi poikkeuksellisen arvostavan vastaanoton. Vierailun aikana Thatcher pohti useissa yhteyksissä Euroopan Talousyhteisön tulevaisuutta sekä Iso-Britannian roolia yhdentyvässä Euroopassa. Keskustelukumppaneina olivat mm. New Yorkin osavaltion pitkäaikainen kuvernööri Nelson Rockefeller, kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) pääjohtaja Pierre-Paul Schweitzer ja Massachusettsin Teknillisen Korkeakoulun (MIT) taloustieteen professori Paul Samuelson.  Vierailun aikaisissa lehdistöhaastatteluissaan Thatcher näki Euroopan Talousyhteisön tärkeänä poliittisesti ja olennaisena osana rauhaa ylläpitävänä yhteisönä. Sitä tulisi kehittää ainoastaan vapaakauppa-alueena ja Iso-Britannian tulisi mennä siihen mukaan.
Kesäkuussa 1970 konservatiivit voittivat Edward Heathin johdolla vaalit, ja Thatcherista tuli opetus- ja tiedeministeri uuteen hallitukseen. Pääministeri Heathin suuri tavoite oli liittyminen EEC:n. Neuvottelut ja niitä pohjustavat keskustelut aloitettiin hallituksessa heinäkuussa 1971. Thatcher jäi vähemmistöön vaatiessaan tiukempia ehtoja jäsenyydelle, ja Iso-Britannia liittyi Euroopan talousyhteisöön vuoden 1973 alusta. Heath menetti parlamenttienemmistönsä vuonna 1974 pidetyissä vaaleissa, ja valtaan nousi uudelleen Labourin Harold Wilson.
Konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi 
Thatcher valittiin oppositiossa vaikuttavien konservatiivien puheenjohtajaksi 11.2.1975.  Puheenjohtajakamppailun aikana kilpakumppanien Edward Heathin ja Willie Whitelawn tukijat leimasivat Thatcheria sanalla ”eurooppavastainen”. Kyse oli poliittisesta panettelusta, sillä Thatcherilla oli selväpiirteinen visio kuinka Euroopan Talousyhteisöä kehitettäisiin taloudellista hyvinvointia tukevaksi. Se ei tapahtuisi byrokratiaa lisäämällä, vaikka byrokratialle annettaisiin kuinka kauniita nimityksiä.
Kesällä 1975 Labourin hallituksen pääministeri Harold Wilson käynnisti vaalilupaustensa mukaisesti kansanäänestyksen EEC:n jäsenyydestä. Thatcher asettui puolustamaan saavutettua jäsenyyttä. Hän perusteli kantaansa sanoen ”ranskalaisista ei ole tullut vähemmän ranskalaisia jäsenyytensä myötä” ja ymmärsi että ”taloudellinen yhteistyö ei vaaranna kansallisten perinteiden vaalimista. Ne voidaan tuhota vain omien kansalaisten huonon itsetunnon avulla”. ”EEC:n tarkoitus on vahvistaa taloutta taistelussa kommunismia vastaan”. Liittovaltiota Thatcher sanoi vastustavansa ja huolehtivansa siitä, että liittovaltiota ei rakenneta. Kansanäänestyksessä 67 % äänestäjistä kannatti Ison-Britannian pysymistä Euroopan yhteisöissä. Maan ay-liike sekä Labourin vasen laita olivat tuolloin hyvin laajasti Euroopan Talousyhteisön jäsenyyttä vastaan. Kensingtonin puoluekokouksessa 19.1.1976 pitämässään puheessa Margaret linjasi Britannian luonnollisen ideologisen liittolaisen olevan Yhdysvallat, ja kaikkea Euroopan Unioniin viittaavaa kehitystä on varottava, sillä se johtaisi sosialismia muistuttavaan byrokratiaan.
Kesällä 1978 Saksan Liittokansleri Helmut Schmidt ja Ranskan presidentti Valery Giscard d’Estaing päättivät puskea läpi Euroopan rahajärjestelmän EMS:n ja valuuttakurssijärjestelmän ERM:n. Käytännössä järjestelmä olisi sallinut siinä mukana olevien valuuttojen arvon vaihdella 6 % valuuttaputken sisällä. Konservatiivien euromyönteinen siipi oli menossa varauksetta mukaan. Thatcherin talouspoliittinen neuvonantaja Adam Ridley teki Thatcherille selvityksen, jonka mukaan systeemi oli poliittinen luomus, joka ei edesauttaisi maan taloutta. Aina kun Ranska tai Saksa ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin, ne olisivat rahaliiton oloissa taakkana Britannialle. Tämä ajaisi lopulta talousyhteisön poliittiseen itsemurhaan. Thatcher oli silloin kuitenkin vain oppositiojohtaja. Todellisista päätöksentekijöistä Englannin keskuspankin johtaja Sir George Bolton otti vastustavan kannan ja sai pääministeri Gallaghanin päättämään, että Iso-Britannia ei liittynyt ERM:iin. Adam Ridleyn ennustuksen oikeellisuus on kuitenkin nähty viime vuosien eurokriisssä.
Kesällä 1978 Thatcher linjasi konservatiivien vaaliohjelman tuleviin vaaleihin seuraavasti: EEC tuli kehittää yhtenäiseksi ja vahvaksi ulkopolitiikassa, jotta se olisi riittävä vastavoima Neuvostoliiton laajenemiselle. Mutta sisäpoliittisesti hän halusi pienentää EEC:n ja europarlamentin valtaa kansalliseen lainsäädäntöön nähden.
Pääministeri Thatcherin aktiivinen europolitiikka 
Konservatiivit voittivat parlamenttivaalit toukokuussa 1979 ja Iso-Britannia sai historiansa ensimmäisen naispääministerin. Vaalitulos herätti riemunkiljahduksia mantereella, sillä konservatiiveja pidettiin myönteisempinä Euroopan Talousyhteisölle kuin Labourin hallitusta.  Tuore pääministeri sai ensimmäiseksi valtiovieraakseen Helmut Schmidtin. Vierailun lehdistötilaisuudessa Thatcher teki kuitenkin selväksi että Britanniaa ja Länsi-saksaa yhdistää eniten NATO, eikä EEC.
Kesäkuussa Thatcher teki vierailun Ranskaan, Presidentti Valery Giscard d’Estaingin kutsumana. Sitä vierailua ei voi kuvata menestykseksi. Ylhäisötaustainen valtiomies sanoi Élysée-palatsin hovimestarille Margaretin muistuttavan täsmälleen heidän perheensä entistä englantilaista kotiapulaista. Thatcheria huolettivat EEC:n budjetin maksuperusteet, jotka olivat alusta pitäen epäsuotuisia briteille. Budjetista 70 % lohkaiseva yhteinen maatalouspolitiikka CAP (Common Agriculture Policy) tuki rahallisesti niitä maita, joiden maatalous oli tehottominta ja ylituotanto suurinta. Brittien maatalous oli yhteisön tehokkainta ja niinpä seitsemänneksi vauraimman maan maksuosuus oli toiseksi suurin. Ranska toimi tuolloin EEC:n puheenjohtajamaana ja d’Estaing lupasi suullisesti hoitaa asian tasapuolisemmin marraskuussa pidettävässä Dublinin huippukokouksessa.
<blockquote>Vaikutti siltä, että tulevan Euroopan Yhteisön instituutioiden rakentajat suosivat tehottomuutta kaikessa &#8211; ei vain maataloudessa.</blockquote>
Syksyllä 1979 Thatcher alkoi ajatella syvällisemmin Euroopan Talousyhteisöä ja sen kehittämissuuntia.  Vaikutti siltä, että tulevan Euroopan Yhteisön instituutioiden rakentajat suosivat tehottomuutta kaikessa &#8211; ei vain maataloudessa. Kesällä 1975 pidetyn kansanäänestyksen aikana yleinen ilmapiiri ja brittien yleisradioyhtiö BBC olivat suosineet eurooppalaisuutta, mutta EEC:n tulevaisuudenkuvasta ei silloin keskusteltu analyyttisesti. Näytti siltä, että tätä tehottomuuden linjaa eivät byrokratian oksille päässeet poliitikot olleet halukkaita muuttamaan, sen kummemmin kuin tehottomuuden suosimisesta hyötyvät jäsenmaatkaan.
Niihin aikoihin uuden Pääministerin tuli tehdä jälleen päätös ERM:n liittymisestä. Euroopan Komission puheenjohtajaksi 1977 siirtynyt entinen Labour-hallituksen sisäministeri Roy Jenkins painosti Thatcheria liittymisen puolesta. Painostus ei tehonnut vaistoonsa luottavaan Thatcheriin, ja lokakuussa 1979 hän ilmoitti, että edelleenkään Iso-Britannia ei liity ERM järjestelmään. Thatcherin asenne sai ministeriöiden väen hikoilemaan, mutta kansansuosio lisääntyi.
<blockquote> ”En voi leikkiä hyväntekijää brittiläisten veronmaksajien rahoilla, Britannian nettomaksuosuutena miljardi puntaa on kohtuuton hinta.&#8221;</blockquote>
Lokakuussa 1979 Luxemburgissa pidetyssä Churchillin muistoseminaarissa Margaret ilmoitti esitelmässään ”en voi leikkiä hyväntekijää brittiläisten veronmaksajien rahoilla, Britannian nettomaksuosuutena miljardi puntaa on kohtuuton hinta.  Britannian koulutusjärjestelmä, terveydenhuolto ja sosiaaliturva tarvitsevat tuon miljardi puntaa kipeästi”.  Siihen aikaan komissiossa keskusteltiin Euroopan Yhdysvalloista ja käytettiin jo nimitystä Euroopan Unioni. Komission tavoitteena oli luoda yhteinen valuutta jäsenmaille. Britannian virkakunnasta saman innostuksen vallassa olivat EEC suurlähettiläs Michael Butler ja ulkoministeriön EEC suhteista vastannut David Hannay sekä ulkoministeriön kansliapäällikkö Michael Balliser.  Nämä Ulkoministeriön eurohenkiset kirjoittivat Thatcherille että yhteismarkkinat ja tulliliitto eivät riitä, vaan tarvitaan syvempi poliittinen yhteisö.
Kauniit puheet eivät hurmanneet Thatcheria kun hän valmistautui 29.11.1979 alkavaan huippukokoukseen. Thatcherin mielestä komission suunnitelmat arvonlisäverokannan yhtenäistämisestä ja verotuoton ohjaamisesta suoraan EEC:n kassaan olivat ajatuksena järkyttäviä. Mitähän Thatcher ajattelisi viime talvena esitetystä polttoaineverosta, jonka tuotto menisi suoraan EU:n kassaan? Roy Jenkins soitti 2 päivää ennen kokousta, että brittihallitus ei saisi sieltä toivomaansa tulosta eli maksujen tasaamista ja nettomaksajan roolin loppumista. Britannian valtiontalous oli silloin työväenpuolueen jäljiltä sellaisessa kunnossa, että vuosittainen valtion lainatarve oli 10 miljardia puntaa.
Dublinin huippukokous marraskuussa 1979 
Kokouksesta tuli EEC:n historian mielenkiintoisin. Liittokansleri Schmidt sanoi ”jos kaikkien jäsenmaiden tulot ja menot EEC-kassaan tasattaisiin, olisi se yhteisön loppu saman tien”.  D’estaingin mukaan jäsenmaksuperusteiden muuttaminen ei ollut ”teknisesti mahdollista”. Margaret teki näille herroille selväksi että kyse on tahdosta, eikä tekniikasta. Ensimmäisen kokouspäivän illallisella Thatcher piti keskustelua yllä neljän tunnin ajan. Usein toistuva lause oli ”haluan rahani takaisin”, jota tehosti käsilaukun heilunta. Epäreilusta budjettimekanismista hyötyneet jäsenmaat &#8211; Ranska etunenässä – olivat kaikki aiemmat vuodet onnistuneet välttämään keskustelua aiheesta.
Komissio ehdotti brittien nettomaksun osuuden tippumista 350 miljoonaan puntaan. Ratkaisua ei kuitenkaan tehty, sillä Thatcheria sapetti komission ehdotus kuinka Iso-Britannian pitäisi luovuttaa merialueidensa rajojen sisällä olevia Pohjanmeren öljyvaroja muille jäsenmaille, vastineena omien rahojensa takaisin saamiselle. D’estaing oli unohtanut kesäkuussa antamansa lupauksen, ja Thatcher sai kerralla rokotuksen EEC:n poliittista kulttuuria vastaan.  Ranskan mielestä kyseessä ei ollutkaan yhteisön ongelma, vaan pelkästään Britannian ongelma. Thatcher ymmärsi vähemmästäkin kauppasuhteiden eroavaisuudet. Yhdysvaltain sekä Brittiläisen Kansainyhteisön jäsenmaiden kanssa kauppaa hidastivat joillakin tavaroilla tullimuurit, mutta silti kauppasuhteet olivat tuottoisaa markkinataloutta &#8211; ilman tukiaiskiemuroita.
Neuvottelut jatkuivat ylimääräisessä huippukokouksessa Luxemburgissa huhtikuun lopulla 1980. Sielläkään ei päästy sopuun Iso-Britannian maksuosuudesta. EEC:n ulkosuhteiden neuvosto neuvotteli asiasta koko toukokuun ajan, Italian ehdotuksen pohjalta. Se sisälsi kolmivuotisen ohjelman, jolla brittien maksuosuutta vähennettäisiin asteittain.  30.5.1980 Ulkoministeri Lordi Garrington sai Brysselissä aikaan sovun, jonka pääministerikin hyväksyi. Briteille palautettiin kaksi kolmasosaa jäsenmaksuista, ilman koplauksia muihin asioihin. Manner-Euroopan lehdet kirjoittivat kilvan kuinka sopimus oli voitto Thatcherille, mikä tietysti nosti hänen suosiotaan kotimaassa.
Rautarouva oli voittanut ensimmäisen taistelunsa Euroopan yhteisössä. Hän teki ulkomaankauppaministeri John Nottin kanssa muistion kokemustensa pohjalta. Siinä he totesivat, että Iso-Britannian pitkän tähtäimen etu ei ole mukanaolo pönkittämässä Ranskan maatalouspolitiikkaa, antamalla yhä laajemmin talouden päätösvaltaa tulevalle Euroopan Unionille.
Brittien eurotaival Thatcherin jälkeen 
Thatcherin hallitusten aikana 1980-luvulla konservatiivien Eurooppa-asenteet kehittyivät skeptisempään suuntaan, ja puolueen euromyönteinen siipi pieneni. Thatcher voitti kolmannet parlamenttivaalit vuonna 1987 ja niiden jälkeen hän antoi Euroopan yhdentymistä koskevan antipatiansa kuulua yhä selvemmin. Liittovaltiota muistuttavat poliittiset rakenteet ja keskitetty päätöksenteko kuulivat kunniansa mm. Bruggessa pidetyssä puheessa 1988. Thatcher kertasi silloin kuinka hän on jo 1960-luvulta saakka kannattanut sellaista Euroopan yhdentymiskehitystä, mikä mahdollistaa vapaakaupan ja tehostaa kilpailua talouselämässä, mutta hänen johdollaan britit eivät alistuisi Brysselistä johdettuun liittovaltioon. Thatcher ei suostunut edelleenkään liittymään Euroopan rahaliittoon, minkä johdosta osa hänen hallituksensa ministereistä erosi virastaan. Sen kriisin jälkimainingeissa Thatcher itsekin joutui eroamaan marraskuussa 1990. Jälkiviisaasti voi todeta, että Thatcher aavisti jo 1970-luvulla että eurooppalaisille veronmaksajille ja kansojen vapaudelle integraatiosta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Vuonna 1990 Thatcherin jälkeen pääministeriksi tullut John Majorkin oli hyvin varovainen EU-asioissa, jotta euroskeptinen konservatiivipuolue pysyisi hänen takanaan. Vuonna 1997 siirryttiin 13 vuotta kestäneeseen Tony Blairin ja Gordon Brownin ”Uusi Labour”-aikaan. Poissa oli 70-luvun Labourin sosialismi ja kielteinen asenne Euroopan integraatioon. Tony Blair oli aktiivinen ulkopolitiikassaan ja yritti nostaa maansa painoarvoa Euroopan Unionissa. Konservatiivioppositio pyrki puolestaan 2000-luvun alun vaaleissa profiloitumaan euroskeptisillä teemoilla, mutta vaalivoiton ne toivat vasta 2010, jolloin David Cameronista tuli pääministeri.
Cameron vastustaa Thatcherin tapaan EU-instituutioiden toimivallan kasvua ja EU:n budjetin paisumista. Cameron ei myöskään halua EU-tasoisen finanssisääntelyn tiukennusten johtavan siihen, että Lontoon Cityn asema yhtenä maailman suurista rahoituskeskuksista heikkenisi. Jos sääntely menee sijoittajien kannalta liiallisuuksiin, siirtyy moni suuri pankki ja vakuutusyhtiö Lontoosta New Yorkiin, Tokioon tai Geneveen. EU:n Kauppa- ja maatalouspolitiikassa Cameronin hallinto on silti aktiivinen uudistaja. Iso-Britannia tavoittelee EU:n sisämarkkinoiden avaamista, erityisesti palveluissa, digitaalitekniikassa ja energiamarkkinoilla.
Cameron sai neuvoteltua EU:n kanssa uudet jäsenyysehdot 19.2.2916. Seuraava jännityskohta brittien EU-saagassa on odotettavissa jo 23.6.2016, jolloin toteutetaan Cameronin lupaama kansanäänestys EU-jäsenyyden jatkamisesta. Thatcherin pääministeriaikojen jälkeen Euroopan Unionin yhdentyminen on tuonut esiin juuri niitä ongelmia, joista Thatcher varoitteli jo 70- ja 80-luvuilla. Siksi arvelisin Thatcherin ja Churchillin äänestävän – mikäli eläisivät &#8211; Britannian eroamisen puolesta.
<img decoding="async" class="size-medium wp-image-13672 alignleft" src="https://stage.sudev.fi/wp-content/uploads/2014/04/matti_hukari-216x300.jpg" alt="matti_hukari" width="100" hspace="5" vspace="5" srcset="https://media.sudev.fi/wp-content/uploads/2014/04/matti_hukari-216x300.jpg 216w, https://media.sudev.fi/wp-content/uploads/2014/04/matti_hukari-72x100.jpg 72w, https://media.sudev.fi/wp-content/uploads/2014/04/matti_hukari-27x38.jpg 27w, https://media.sudev.fi/wp-content/uploads/2014/04/matti_hukari.jpg 222w" sizes="(max-width: 216px) 100vw, 216px" />Matti Hukari
Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.

Margaret Thatcher

Antikainen: Kehysriihi oli vaikea – sisäinen ja ulkoinen turvallisuus rajattu sopeutustoimien ulkopuolelle

Teemu Keskisarjan kolumni: Hallinnoinnin ja himoverotuksen tie vie helvettiin

”Eat or heat” – miljoonat britit joutuvat energian hintahelvetissä valitsemaan lämmittämisen ja syömisen välillä

Uutuuskirja: Vasemmistoradikaalien myllertämä peruskoulu on palautettava raiteilleen

Media, kirkko ja yliopistot politisoituvat vauhdilla – O’Sullivanin laki ennusti jo 30 vuotta sitten, että kaikki organisaatiot jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi

Laura Huhtasaari brexitistä ja EU:sta: ”EU:n hidas mureneminen tulee jatkumaan lähivuosina”

Britannian energiapolitiikka – kivihiilestä pohjoismaiden sähköverkkoon

Soini Britannian ennenaikaisista vaaleista: ”Päättäväisen pääministerin päätös”

Margaret Thatcherkin epäili, onko EU hyväksi eurooppalaisille

Uusimmat

27.5.2026 päivityspäivän testi ajatuksella. Pitäisi mennä julki kello 17.20 jättinostona ja pois 17.25

27.5.2026 testipäivän julkaisu ilman ajastusta

29.4.2026 päivityspäivän testi – pitäisi mennä julki 16.55 ja pois 17.00

29.4.2026 Testipäivän julkaisu

25.3.2026 päivityspäivän testi – notifikaatiot

25.3.2026 julkaisunpäivän testiartikkeli. Pitäisi mennä julki kello 15.15 jättijulkaisuna ja mennä pois 15.20

Kolumni: Kaikki ovat sankareita, kunnes pitäisi tehdä sankarihommia

Turun Seta väläyttää lakimuutosta vastatoimena jääkiekkoilijalle, joka kieltäytyi pelaamasta Pride-väreissä

Hallitus parantaa liikenneturvallisuutta laajalla rintamalla – ministeri Ranne: ”Jokaisen on päästävä liikenteestä kunnossa kotiin”

Virolaisten vankien siirtämistä Viroon tehostetaan

Toimitus suosittelee

27.5.2026 päivityspäivän testi ajatuksella. Pitäisi mennä julki kello 17.20 jättinostona ja pois 17.25

29.4.2026 Testipäivän julkaisu

Järjestöpamput lobbaavat leikkauksia vastaan säilyttääkseen omat ökypalkkansa

Tutkimus: Radikaali ilmastopolitiikka maistuu hyväosaisille – kielloilla ja moraalisilla vetoomuksilla ei voiteta tavallista kansaa ilmastonsuojelun taakse

Tutkimus: vasemmiston ajattelu on oikeistoon verrattuna kapeampaa ja jyrkempää – vasemmiston parissa vallitseva uskomusjärjestelmä sisälsi lähes yksinomaan äärimmäisiä asenteita

Perussuomalainen 1/2026

Perussuomalainen 4/2025