Perussuomalainen 1/2026

Perussuomalainen 4/2025

27.5.2026 päivityspäivän testi ajatuksella. Pitäisi mennä julki kello 17.20 jättinostona ja pois 17.25

27.5.2026 testipäivän julkaisu ilman ajastusta

29.4.2026 päivityspäivän testi – pitäisi mennä julki 16.55 ja pois 17.00

29.4.2026 Testipäivän julkaisu

25.3.2026 päivityspäivän testi – notifikaatiot

25.3.2026 julkaisunpäivän testiartikkeli. Pitäisi mennä julki kello 15.15 jättijulkaisuna ja mennä pois 15.20

Kolumni: Kaikki ovat sankareita, kunnes pitäisi tehdä sankarihommia

Turun Seta väläyttää lakimuutosta vastatoimena jääkiekkoilijalle, joka kieltäytyi pelaamasta Pride-väreissä

Hallitus parantaa liikenneturvallisuutta laajalla rintamalla – ministeri Ranne: ”Jokaisen on päästävä liikenteestä kunnossa kotiin”

Virolaisten vankien siirtämistä Viroon tehostetaan

pääkirjoitus

PÄÄKIRJOITUS | Ylen vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen on ollut julkisuuskurimuksessa kuluneen viikon ajan, ja aiheuttanut yhtiölleen valtavaa brändivahinkoa. Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila puntaroi, mitä kuluneen viikon aikana oikein tapahtui, ja mitä seurauksia tällä on. 

Kuten Mikael Jungner nasevasti <a href="https://twitter.com/MikaelJungner/status/1772968013450432563">toteaa</a>, journalismikohu eskaloitui nopeasti. Viikko sitten eläkkeelle jäänyt journalisti myönsi sepittäneensä juttuihin omiaan, tänään ollaan siinä pisteessä, että Yleisradion johto ei enää luota Hesariin tai Iltalehteen.
Yleisradion journalistipomo Jouko Jokinen puhuu epätyypillisiä, muut toimittajat häpeävät silmät päästään ja toivovat, että äärimmäisen kiusallinen kohu loppuisi pian.
Miksi he häpeävät?
Ehkä siksi, että vaikka Jokisen oma kriisiviestintä petti, pelissä on vielä paljon suurempia panoksia. Seuraava puolustuslinja on Ylen oma uskottavuus. Kolmas on koko suomalaisen mediakentän uskottavuus. Mitä pidempään Jokisen ympärillä vellova kohu jatkuu, sitä vaikeammaksi muiden toimittajien elämä muuttuu.
Kommentit ovat sen mukaisia:
A-lehtien toimittaja Johannes Kotkavirta <a href="https://twitter.com/kotkavirta/status/1772968315117293687">summaa</a>: ”Onkohan yksikään johtaja onnistunut aiemmin tahraamaan itsensä, oman organisaationsa ja vielä koko alan maineen kohussa, joka ei alun perin edes koskenut häntä itseään?”
Kansan Uutisten päätoimittaja Jussi Virkkunen <a href="https://www.ku.fi/artikkeli/4990785-ylen-paatoimittaja-rakensi-itse-onnettoman-kohun-joka-uhkaa-koko-suomalaista-journalismia">toteaa</a> Jokisen rakentaneen ”..melko pienestä asiasta koko suomalaista journalismia ravisuttavan kohun. Syynä ovat Jokisen varomattomat kommentit, joilla hän on syyttänyt muita tiedotusvälineitä uutisoinnista ja sanonut, ettei enää juuri luota Helsingin Sanomiin ja Iltalehteen.”
Virkkusen mukaan Jokisen olisi järkevä vetää asiasta johtopäätökset, muuten kohu vain jatkuu.
Emerituspäätoimittaja Antti-Pekka Pietilä vaatii myös, että pian eläköityvä Jokinen jättäytyy jo nyt tehtävistään. Hän vaatii myös Ylen hallituksen puheenjohtajan Matti Apusen eroa.
”Vaikutusvaltainen kaksikko leimaa koko uutismedian ja antaa yleisölle perusteet epäillä kaikkien toimittajien työtä”, Pietilä kirjoittaa.
Kohu sai kierroksia, kun Jokinen totesi jokaisen suomalaisen kadunmiehen ymmärtämällä kielellä, että juttujen sepittäminen on ok. Tämä oli toimittajien mielestä kuolemansynti.
Lisäksi Jokinen petti ammattikuntansa sanattoman sopimuksen siitä, että kollegojen kimppuun ei avoimesti käydä.
Todellisuuden rajukaan vääntely sinällään ei ole koskaan ollut toimittajille kovin suuri ongelma. Mutta tämän ääneen toteaminen on erittäin suuri ongelma, sillä se riipii pois koko ammattikunnan oikeutta esiintyä kansakunnan päiväkirjanpitäjinä.
<h4>Jouko Jokisen goes Jekyll &amp; Hyde</h4>
Kuluneen viikon aikana julkisuudessa on esiintynyt kaksi täysin erilaista Jouko Jokista. Ensimmäinen heistä puhuu mitä sattuu, toimii ylimielisesti ja syyttelee muita. Hän on äkkipikainen, lyhytjännitteinen, ylimielinen, kivahteleva. Kun hän puhuu, kriisi eskaloituu.
Toinen Jokinen on journalistisesti ehjä, katuvainen ja lempeä. Kun tämä Jokinen puhuu, kriisi tyyntyy.
Kumpi näistä on todellinen, ja kumpi on keksitty hahmo?
Söhläävä ja ylimielinen Jouko Jokinen on totta.
Lempeä ja viisas Jouko Jokinen on fiktiota. Hän on Yleisradion kriisinhallintaryhmän virtuaalinen tuotos, Pasilan bunkkerikomplekseissa kätilöity keinotodellisuushahmo. Jos asiat menevät niin kuin ne yleensä menevät, Ylen kriisiryhmä on pyytänyt joko kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti Jokista olemaan hiljaa ja tekemään niin kuin sanotaan. Tämän jälkeen Jokiselle on kirjoitettu kommentit suuhun ja todettu todennäköisesti jotain sen suuntaista, että itse ajatteleminen ei sitten ole tarpeen. Logiikalla, jolla joutuu kriiseihin, ei yleensä pääse niistä pois.
Kriisiryhmä tekee tietenkin työnsä. Se suojelee ensisijaisesti Yleä itseään, ja jos mahdollista, yrittää suojata Jokista syksyyn saakka, jolloin tämän on määrä jäädä eläkkeelle.
Huvittavaa kyllä, tätä tekstiä kirjoittaessa kriisiryhmä on jälleen ollut asialla. Aiemmin päivällä Jokinen tiuski: ”Luottamukseni Iltalehden ja Hesarin journalismiin on tällä hetkellä sangen matalalla. Kun luotto menee, se menee.” Nyt hän maireilee paksulla siirapilla: ”..arvostan periaatteessa Hesarin ja Iltalehden journalismia todella korkealle. Hesari sinänsä on Suomen hienoin laatumedia..”
Kriisiryhmä tietää, että Jokisen ura on hiuskarvan varassa. Yksikin lisämöläytys tietää välitöntä journalistista äkkikuolemaa.
Tosin voi olla niinkin, että mitään uutta möläystä ei enää edes tarvita. Jokinen ei voi tällä hetkellä tehdä mitään eikä sanoa mitään ilman, että keskustelu siirtyy välittömästi takaisin sepittelykriisiin. Uskottavuutta ei ole.
Yle on menettänyt vastaavan päätoimittajansa kyvyn kommentoida journalismia. Tilanne ei sanottavasti eroa fudut saaneen Hesarin ex-päätoimittaja Kaius Niemen kännitötöilystä. Riittävän raju kämmi riittää kerralla kertomaan kaikille, että harkintakykyä ei ole.
Kun luotto menee, se menee, sanoi päätoimittaja Jokinen medialle.
Jos ylität Halys-joen, olet tuhoava suuren valtakunnan, sanoi Delfoin oraakkeli Kroisokselle.
<h4>Kuka on oikeassa?</h4>
Mutta pohditaan hetki sitäkin, oliko Jokinen oikeassa? Hänhän oli sitä mieltä, että HS ja Iltalehti eivät ole luotettavia medioita.
Jokisella lienee syynsä nuivisteluun. Kun ne sille päälle sattuvat, molemmat osaavat olla äärimmäisen viheliäisiä juttujensa kohteille. Ne närppivät kilpailijaansa Yleä aina sopivan tilaisuuden tullen. Toki toiminta on erittäin hienovaraista. Iskuja jaellaan niin sanotusti ”tutkan alla”.
Iltalehti ja HS suhtautuvat Yleen suunnilleen samalla tympeyden asteella kuin Yle Trumpiin. Toki vittuilu on diplomaattisempaa, mutta iskut sattuvat silti.
Jokisen tapaus on selvä. Entä onko suurella yleisöllä perusteita luottaa mediaan?
Riippuu.
Luottamus ei synny <a href="https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/01/paatoimittajien-kannanotto-luotettavan-median-puolesta">julistuksista</a>, joissa media vakuuttelee suurelle yleisölle omaa uskottavuuttaan. Luottamus syntyy siitä, että toimii pitkällä aikavälillä luotettavasti.
Luotettava toiminta on johdonmukaista, hyödyllistä, reilua, totta. Epäluotettava toiminta puolestaan on vääristynyttä, valheellista, intuition vastaista, haitallista.
Media tukee suomalaista kulttuuria ja yrittäjyyttä! Eiku.
Oma luottamukseni Yleisradioon ei tosin lisääntynyt, kun yhtiö höyrähti suuren maailman #metoo-ilmiöstä ja kärvensi noitaroviolla elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen. Metoon pointti on vastustaa naisten ahdistelua ja häirintää. Louhimies ei ollut syyllistynyt kumpaankaan.
Eipä siinä. Koko läntinen maailma oli Yhdysvalloista lähteneen metoo-liikkeen vaikutuksesta esiladattu täyteen raivoon, ja Suomen koohkaajat tarvitsivat oman tapauksensa. Äärimmäiseen julkiseen ryöpytykseen joutunut Louhimies <a href="https://stage.sudev.fi/aku-louhimies-harkitsi-jussi-gaalan-julkista-itsemurhaa-menisin-lavalle-ottaisin-pistoolin-ampuisin-itseni/">kertoi harkineensa</a> julkista itsemurhaa.
Yle-lain mukaan yhtiön pitäisi erityisesti kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria. Ehkä kulttuuriksi lasketaan Tuntemattoman sotilaan teurastaminen jenkeistä saapuneen vasemmistospinnauksen takia.
Suomalainen media tukee naisia ja naisjohtajuutta! Eiku.
Oma luottamukseni suomalaiseen mediaan ei sanottavasti lisääntynyt, kun HS väitti valtionvarainministeri Purran solvanneen turkkilaisia ”apinoiksi”. <a href="https://stage.sudev.fi/purra-ei-koskaan-kirjoittanut-turkkilaisapinoista-hslla-kesti-oikaisun-tekemisessa-kaksi-viikkoa-karkea-virhe-lapaisi-koko-suomalaisen-mediakentan/">Ei solvannut</a>. Purra kivahti miehestä, joka alkoi avaamaan vetskariaan naapuripöydässä. HS, joka syyllisti seksuaalisen häirinnän uhrin ja yritti <a href="https://stage.sudev.fi/paakirjoitus-helsingin-sanomat-syyllistaa-seksuaalisen-hairinnan-uhrin-ja-yrittaa-leimata-taman-rikolliseksi/">leimata tämän rikolliseksi</a>. Oikaisuhan siitä tuli.
Iltalehti puolestaan yritti leimata Purran <a href="https://stage.sudev.fi/iltalehti-sekoilee-perusteellisesti-laittaa-purran-suuhun-muiden-ihmisten-sanoja/">homovastaiseksi</a>. Tämä saattoi johtua siitä, että Iltalehti ei osannut lukea. Tai sitten se oli päiväunituulella. <a href="https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/2a1f4ab2-9b94-407e-9691-bb9739c0ba0c">Oikaisuhan</a> siitä tuli.
Luottamukseni ei silloinkaan lisääntynyt, kun Iltalehden feministiaktivisti-kesätoimittaja tulkitsi sisäministeri Mari Rantasen sinisilmäisyydellä leikittelevän koskevan vaalilauseen <a href="https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/6e6b3ddd-ed41-45c9-83e4-5db1d3a810a7">rinnastuvan</a> Breivikin ja Hitlerin tekemiin murhiin.
Ei ole leimaamisella äärtä eikä määrää.
Aivan oma lukunsa on suomalaisen median kaikkien aikojen farssi, pesukarhukravatti. Persuista läpikotaisin höyrähtäneet toimitukset julkaisivat uutisina asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Koko naurettava tarina on purettu auki <a href="https://stage.sudev.fi/tarina-pesukarhusta-joka-ei-halunnut-muuttua-natsisymboliksi-nain-yle-koomikko-ylen-luottotutkija-ja-hs-toimittaja-veivauksensa-tekivat/">tänne</a>.
Kuten politiikkaa seuraava lukija ehkä on itsekin huomannut, suomalaisessa mediassa ei enää taivalla natsipesukarhuja. Niitä oli olemassa ainoastaan toimittajien mielikuvituksessa. Kaksoispuheet, piiloviestit, mesimäyrät – kaikki katoavat savuna ilmaan. Media loi kesän keinotodellisuutensa, jonka turvin se yritti kaataa istuvan hallituksen. Pieleen meni, ja oli palattava arkeen.
Yle tukee kansanvaltaa! Eiku.
Kansanvallassa muistaakseni järkätään vaaleja, valitaan edustajia, jotka sitten säätävät lakeja. Kansanvallassa toimittajat eivät päätä siitä, mitä lakeja säädetään. Toki voivat oman sanansa sanoa.
<h4>Mikä olikaan median tehtävä?</h4>
Median ydintehtävän pitäisi olla sen kertominen, mitä maailmassa tapahtuu ja miksi. Jos media höyrähtää ja ryhtyy itse poliittiseksi aktivistiksi, se luopuu aiemmasta ydintehtävästään.
Sinänsä on inhimillistä, että idealistisimmat toimittajat mielellään punovat juttunsa sen ympärille, miten he itse haluaisivat asioiden olevan. Tylsäähän se on vuodesta toiseen uutisoida siitä, mitä oikeasti on tapahtunut.
Valitettavasti osa median toimijoista viime vuosien suuren politisoitumisen aikana paennut fullHD-fantasiamaailmaan.
Lapset ovat hiilisaastetta, miehet voivat olla äitejä, sukupuolta voi vaihtaa ajatuksen voimalla, biologisilla eroilla ei ole merkitystä. Täysin vapaa maahanmuutto on välttämätöntä, riskejä ei ole. Media piiskaa kansakuntaa väestönsiirto-operaatioon, mutta on silti sitä mieltä, että väestö ei vaihdu. Asiasta ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi puhua, varsinkaan kielteisesti. Vasemmistolaisten naispoliitikkojen esitysten kritisointi on naisvihaa ja seksismiä. EU-tulonsiirtojen vastustaminen on putinismia, ilmastopanikoinnin toppuuttelu on tieteenvastaisuutta ja denialismia.
Vihervasemmiston teemoihin ilmeisen kiintynyt ammattikunta kieltäytyy selvittämästä omaa poliittista orientaatiotaan, <a href="https://journalisti.fi/nakokulmat/2024/03/journalistin-kysely-puoluekannoista-ei-toteudu-ainakaan-viela/">milloin mihinkin</a> syyhyn vedoten. Mitäköhän siitä seuraisi, jos tutkimus esimerkiksi paljastaisi Hesarin rivitoimittajista 90 % vihervasemmiston kannattajiksi? Kuinka helppoa olisi lehtimyyjien tuputtaa suomalaisille lehteä, joka on tehty kauttaaltaan punavihreän maailmankatsomuksen ohjaamana? ”Näe maailma tuskaisin silmin! Tilaa lapsellesikin!”
Tietyssä osassa mediaa vallitsee tosiasiallinen yksipuoluejärjestelmä. Mutta leikitään nyt vielä hetken aikaa, että koska asiaa ei ole mitattu, se ei ole totta.
Median tehtävän pitäisi olla merkittävien asioiden julkituonti. Median oma suuntautuneisuus on merkittävä asia, mutta sitä varjellaan kuin Tiitisen listaa. Media kieltäytyy ottamasta selvää asiasta, jonka julkistaminen kertoisi, miksi ilmeisen politisoitunut osa mediaa on systemaattisesti väärässä.
Ylen politisoituminen tuskin on Jokisen kärkitavoite, mutta hän ei ole tehnyt mitään saadakseen sitä kuriin. Ehkä hän ei koskaan ole edes huomannut koko asiaa. Ehkä hän on ollut liian laiska puutuakseen.
Jokisen kommentti Iltalehden tai HS:n luotettavuudesta sen sijaan oli totta. Ne kirjoittavat liian usein tavalla, joka ei herätä luottamusta.
Jokinen puhui totta, ja sen takia häntä myllytetään niin kauan, kunnes hän tajuaa olla puhumatta totta.
Lopuksi.
Rakas media. Te ette voi itse määritellä meidän muiden puolesta, ettekä Jouko Jokisenkaan puolesta, pitävätkö muut teitä luotettavina vai eivät.
Jos julkaisette uutisina toimittajienne maailmantuskan kirvoittamaa poliittista aktivismia, uutisianne pidetään poliittisena aktivismina.
Jos kirjoitatte potaskaa, uutisianne pidetään potaskana.
Suomalaiset eivät ole tyhmiä.

Pääkirjoitus: Yle-pomo Jouko Jokisia on kaksi, toinen heistä on oikeassa, mutta hänen sanansa uhkaavat toimittajien ammattikunnan uskottavuutta

Suomen media on aika kummallisessa jamassa. Työmies Matti Putkonen toteaa puoluekokouksen avaussanoissa median tekevän valeuutisia. Syytös on kova, mutta ikävä kyllä se on totta.

Suomen media on puskenut koko kesän ajan ilmoille uutisia, joilla ei ole totuuspohjaa. Sama kaava toistuu: ensin löydetään netistä vanhoja tekstinpätkiä, tehdään niiden perusteella aivan absurdeja johtopäätöksiä ja lopuksi marssitetaan joukko tutkijoina esiintyviä kiihkeitä vasemmistoaktivisteja moittimaan persujen kamaluutta. Kun suuri yleisö moittii mediaa karkeista ja tahallisista virheistä, mediat syyttävät kritisoijia maalittamisesta ja vihaamisesta. Pahimmillaan vääristelyt leviävät ulkomaille asti.
Kesän aikana julkaistuja valetarinoita on tukuittain. On vaikeaa valita niistä törkeintä. Useat tästä kyseenalaisesta tittelistä kisaavat jutut koskevat puheenjohtaja Riikka Purraa.
Jonkinlainen journalistinen moraalinen pohjakosketus saavutetaan 10.7.2023, kun Helsingin Sanomat väittää Purran puhuneen ”turkkilaisapinoista”. Tämä ei ole totta. Näin ei ole koskaan tapahtunut. HS-toimittaja Pekka Mykkänen työntää Purran suuhun sanoja, jotka tänään lausuttuina tarkoittaisivat kansanryhmää vastaan kiihottamista, siis rikosta. Toimittaja toistaa tätä valhetta ulkomaisille medioille antamassaan haastattelussa. Koko muu suomalainen mediakenttä toistaa papukaijana valhetta. Ulkoministeri Elina Valtonen ehtii pyytää asiaa Turkin valtiolta anteeksi. Olisi kannattanut tarkistaa tiedot itse eikä luottaa Hesariin.
Kaksi viikkoa myöhemmin HS oikaisee neljää turkkilaismiestä koskevaa kirjoitustaan ja julkaisee useita epämääräisiä oikaisujuttuja. Kyse olikin vain yhdestä turkkilaismiehestä. Mutta mitään järkevää selitystä ei Helsingin Sanomat asiasta anna, kuten ei muukaan suomalaismedia. Miksi ei? Eikö median koko pointti ole kertoa siitä, mitä on tapahtunut ja miksi? Uutisten pitäisi vastata kysymyksiin: mitä, missä, milloin, kuka, miten, miksi.
No miksi Purra sitten käytti tätä termiä Scripta-blogin vieraskirjassa 2008?
Siksi, koska hän joutui seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Vieraskirjan ”riikka” tuohtuu viereisessä ravintolapöydässä hajareisin istuvaan turkkilaismieheen, joka tuijottaa intensiivisesti, hieroo muniaan ja useiden huomauttamisten jälkeen alkaa lopuksi avata vetoketjuaan. Turkkilaismiehen käytös ylittää selvästi sen, mitä pidetään seksuaalisena ahdisteluna. Purra häipyy vihaisena paikalta ja kivahtaa asiasta somessa. 15 vuotta myöhemmin hänestä leivotaan tarinan ainoa syyllinen.
Länsimaisissa yhteiskunnissa on jo pitkään jaettu ajatus siitä, ettei naisten seksuaalinen häirintä ole hyväksyttävää. #Metoo-liike korosti tätä entisestään. Ikävä kyllä Helsingin Sanomat hyväksyy seksuaalisen häirinnän, jos kohteeksi joutuu sen inhoama poliitikko. Eikä pelkästään hyväksymään – HS syyttää häirinnän kohteeksi joutunutta naista siitä, mitä tapahtui. Kaiken huipuksi HS yrittää uutisensa väärentämällä leimata häirinnän kohteeksi joutuneen naisen rikolliseksi.
Helsingin Sanomat hyväksyy seksuaalisen häirinnän, jos olet väärää mieltä. Aikamoinen arvovalinta. 
Ei uskoisi, ellei omin silmin näkisi. HS:n valehtelu on kenties törkeintä, mitä olen viime vuosina medialta nähnyt. Aivan uskomatonta on myös se, että lähes koko suomalainen mediakenttä jättää tässä asiassa suuren yleisön tarkoituksella väärien tietojen varaan. Iltalehti on tähän mennessä ainoana uutisoinut turkkilaismiehen tapauksesta laajemmin.
Valtava määrä ihmisiä toteaa Helsingin Sanomille ja muille medioille, että älkää puhuko potaskaa. Mediat turvautuvat vihapuhe- ja maalittamissyytöksiin. Ne toimittajat, jotka ymmärtävät asioiden todellisen laidan ja kollegoidensa sumeilemattoman valehtelun, ovat hiljaa. He häpeävät silmät päästään, mutta eivät saa suutaan auki. Kukapa sitä muka asettuisi omaa ammattikuntaansa vastaan, vihattujen persujen puolelle?
Joka valheen nielee, se valheeseen osallistuu. Kesällä nähty median mielipuolinen valetykitys ei johdu yksittäisten toimittajien virheistä. Kyse on toimitusten rakenteiden lävistävästä täysin tahallisesta toiminnasta. Ne, joiden sanaan meidän suomalaisten piti voida luottaa, valitsivat valehtelun. 
Oma lukunsa on Yleisradio. Sen virheellisen englanninkielisen uutisoinnin myötä maailmalle levisi valetarina. Vaikka kyseessä oli kansainvälinen uutisasia, Yle ei koskaan vaivautunut selvittämään yleisölle, mistä oikein oli kyse. Se jätti tahallaan sekä suomalaiset että ulkomaiset lukijat väärään käsitykseen. Vielä tänäkin päivänä BBC:llä lukee &#8221;turkish monkeys”, Euronewsissä &#8221;turkish monkeys&#8221; ja Telegraphissa &#8221;turkish monkeys&#8221;. Luotettava media ei toimi näin. Politisoitunut aktivistimedia toimii näin.
Purran tapaus kuvastaa konkreettisella tavalla sitä tapaa, jolla suomalainen valtahegemonia on parin vuosikymmenen ajan maahanmuuton ongelmiin suhtautunut. Se vaikenee tyystin ongelmista, syyttää uhreja ja yrittää leimata voimakasäänisimmät kriitikot rikollisiksi.
Vinkki hegemonialle: taktiikkanne ei toimi.

Pääkirjoitus: Helsingin Sanomat syyllistää seksuaalisen häirinnän uhrin ja yrittää leimata tämän rikolliseksi

Helsingin Sanomien tänään julkaistussa erikoisessa pääkirjoituksessa on onnistuttu taitavasti peittelemään ja olemaan mainitsematta Suomen ja Euroopan johtavien demaripoliitikkojen valtiojohtotasoisia Venäjä-kytkentöjä. Sen sijaan Hesari selostaa lukijoilleen muun muassa italialaisen europarlamentaarikon vanhan t-paitakuvan merkityksiä. Perussuomalaisetkin hesari totta kai saa kirjoitettua mukaan tekstiin. Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho antaa nyt vähän palautetta.

Lehden pääkirjoituksessa Helsingin Sanomat fiilistelee ja mehustelee EU-parlamentissa Identiteetti ja demokratia -ryhmässä vaikuttavien poliitikkojen hankkeista, joissa HS näkee osin hataria, osin todellisia yhteyksiä Vladimir Putinin poliittisiin teemoihin.
Kuvaavaa on, että jutun pääkuvana on Putinin potretilla varustettu t-paita, jollaista paitaa HS mainitsee italialaispoliitikko Matteo Salvinin käyttäneen vuonna 2014.
Perussuomalaisetkin vedettiin mukaan
Sankalla selittelyllä HS onnistuu myös kirjoittamaan perussuomalaiset tekstiin mukaan, ja tekstissä mainitaan nimeltä europarlamentaarikko Laura Huhtasaari sekä perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra.
Silmiinpistävää kuitenkin on, ettei HS mainitse sanallakaan Suomen ja Euroopan johtavien demaripoliitikkojen valtiojohtotasoisia Venäjä-kytkentöjä. Syytä ehkä olisi ollut, sillä eräät heistä, kuten ex-pääministeri Paavo Lipponen ja SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm ovat jopa olleet maksua vastaan ajamassa Suomea ja Eurooppaa riippuvuuteen venäläisestä energiasta.
Suomen Uutiset ei linkitä HS:n pääkirjoitukseen, jossa lehti myös esittää inhokkipoliitikoistaan alatyylisen rottavertauksen.
Halla-aho täydentää HS:n kirjoitusta
Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho antaa Facebookissa nyt vähän palautetta HS:n pääkirjoituksesta omalla lahjomattomalla tyylillään, tuoden kokonaisuuteen mukaan merkityksellisiä huomioita, joita HS:n tekstistä ei löydy:
Tämä on mielenkiintoinen pääkirjoitus, alkaen poliittisten vastustajien kutsumisesta &#8221;rotiksi&#8221; aidossa putinistis-göbbelsiläisessä hengessä.
Kirjoittaisiko HS vastaavansävyisen ja -sisältöisen jutun Tarja Halosesta, Paavo Lipposesta, Eero Heinäluomasta tai Erkki Tuomiojasta?
Salvinin ja Le Penin Putin-fanitus on ollut noloa mutta Venäjän kannalta jokseenkin merkityksetöntä, koska se on ajanut kyseisiä poliitikkoja ja heidän puolueitaan yhä syvempään marginaaliin omissa kotimaissaan.
Sen sijaan Venäjälle on ollut erittäin merkityksellistä se, että valtapuolueet ovat yhtäältä erinäisin toimin rapauttaneet Euroopan puolustuskykyä ja toisaalta ajaneet sitä riippuvuuteen venäläisestä energiasta.
Eurooppalaisten Gazprom- ja Rosneft-miesten pitkäaikaisen myyräntyön tuloksena eurooppalainen maksaa tällä hetkellä energialaskussaan ne pommit, joilla tuhotaan Mariupolia.
Osa loikkii nyt uppoavasta laivasta heittämällä näyttävästi roskiin Putinilta saamansa ystävyys- ja yhteistyömitalit. Osa, kuten Gazprom-konsultti Rönnholm, lymyilee sosialidemokraattien puoluetoimistolla ja toivoo, ettei kukaan muistaisi häntä.
Merkillepantavaa on sekin, että perussuomalaisilla ei ole mitään vaikeuksia kutsua eurooppalaisia kumppaneitaan Putinin hyödyllisiksi idiooteiksi. Kutsuisiko puheenjohtaja Marin Gerhard Schröderiä, Tarja Halosta, Paavo Lipposta tai Eero Heinäluomaa hyödyllisiksi idiooteiksi?
Emme ehkä saa koskaan tietää, koska kukaan ei esitä hänelle tällaista kysymystä. On syytä miettiä miksi. Kehotetaanko meitä katsomaan Salvinin t-paitaa siksi, että EMME katsoisi jotakin muuta?
&nbsp;

Helsingin Sanomat kutsuu inhokkipoliitikkojaan lehden pääkirjoituksessa rotiksi – Halla-ahon mukaan Hesarin linjassa jo putinistis-göbbelsiläistä henkeä

PÄÄKIRJOITUS | EU-tukipaketti perustuu ajatukseen, jossa Suomen kaltaiset maat häviävät ja muut maat voittavat. Päätoimittaja Matias Turkkila kirjoittaa keskustan kummallisista ahdingosta, jossa puheenjohtaja Annika Saarikkoa yritetään suojella tämän omilta päätöksiltä. 

Ei ole helppoa Matti Vanhasellakaan, joka ryhtyi vanhoilla päivillään ihmiskilveksi. Hänen roolinsa on ottaa vastaan iskuja, jotteivat ne kohdistuisi puheenjohtaja Annika Saarikkoon.
Iskuista ei ole puutetta. Ihmiskilpi-Vanhasen tehtävä on puolustaa koko Suomen näkökulmasta älyvapaata EU-tukipakettia, jolla piti muka korjata koronan yhteiskunnille aiheuttamia tuhoja.
Hups vaan ja vähän poliittista taikapölyä päälle, ja paketista tulikin vihreän ilmastoministeri Krista Mikkosen sanoin &#8221;suurin Suomessa koskaan tehty yksittäinen ilmastopanostus&#8221;. 
Sepä hienoa.
Vanhanen haettiin reservistä vakuuttelemaan, että suomalaisten kannattaa maksaa kuusi miljardia ja saada takaisin kaksi. Paitsi että ne kaksi miljardia menevät poliittisiin projekteihin, joten tavallisten suomalaisten saamapuolelle kertyy pyöreä nolla. Tai vähemmän. Jos asiat menevät niin kuin ne yleensä menevät, ”vihreään siirtymään” mällättävät rahat aiheuttavat Suomelle vielä pahempaa tuhoa kuin keskimääräisen sosiaalidemokraatin ministerikausi.
En muista, että kukaan olisi kehunut istuvan vasemmistohallituksen ministereitä kyvystä tuottaa ytimekkäitä lentäviä lauseita. Kommentit ovat usein kristakiurumaista häröä tajunnanvirtaa tai sannamarinlaista ääneen vaikenemista. Eräs poikkeus kuitenkin löytyy. Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen paukutti jokin aika sitten itsensä kerrasta sanaseppojen aateliin. Hän tykitti: ”Oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista.”
Jyrkkä virke, joskin se taisi tosin olla vain päivän voimassa. Kun valtionyhtiö Neste päätti sittemmin rakentaa julmetunkokoisen biojalostamon Hollantiin eikä Porvooseen, samainen Tuppurainen parahti: ”Nesteen päätös on pettymys”. 
Mutta miksi se on pettymys? Eikö Hollannin voitto olekaan ministerin mielestä Suomenkin voitto?
Koko EU-tukipakettihan perustuu siihen, että Suomen kaltaiset maat häviävät ja muut maat voittavat. Tätähän maan hallitus on nyt jo lähes vuoden päivät yrittänyt meille vakuutella. Suomi menestyy, kun miljardit lahjoitetaan kilpailijamaihin. Eiku.
Politiikka on suht kuluttava ammatti, ja kansan palaute ankaraa. Kun joutuu Vanhasen tavoin puolustamaan julkisuudessa älyvapaita päätöksiä, kohtaa ilmiön nimeltä kasvojen kuluminen. Keskusta-puheenjohtaja Annika Saarikko tuntee ilmiön, ja siksipä hän lymyilee suojassa tiede- ja kulttuuriministerinä. Vastuu ei päätä huimaa, mutta ei ole tarkoituskaan. Tarkoitus on nimenomaan välttää vastuuta.
Vanhanen sen sijaan odottaa päivästä toiseen soittoa, jonka sisältö tulee olemaan osapuilleen seuraava: ”No niin Matti, keräähän kamppeesi. On nuoren, ryvettymättömän naisjohtajan aika.”
Kyynistä. Mutta sitä politiikka on.
Ja samaa ilmiötä näkyy muuallakin. Sanna Marinia ei koeteltu eduskuntavaaleissa puheenjohtajana, vaan hän siirtyi palatsivallankumouksella Antti Rinteen asemaan. Saarikko teki saman Katri Kulmunille. Maria Ohisalokaan ei johdatellut vaaleihin vihreitä, vaan antoi Pekka Haaviston hoitaa ne. Mimmeillä on halu parrasvaloihin keulakuviksi, mutta vähemmän intoa laittaa itsensä likoon vaaleissa.
<hr />
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 3/2021 -lehdessä.

Ihmiskilpi Matti Vanhasen tehtävä on ottaa ikävien päätösten iskut vastaan, ettei puheenjohtaja Saarikon imago tahriutuisi

Kuusi kilpailevaa, maailmaa selittävää suurta narratiivia ovat: liberaali maailma, lämpenevä maailma, tribalistinen maailma, teknologian maailma, marxistinen maailma ja realistinen maailma. 

Kuolisitko Euroopan hiili- ja teräsyhteisön puolesta? Entä EU:n puolesta? YK:n puolesta? Aika harva vastaa myöntävästi. Entä maapallon selviytymisen puolesta? Oman perheesi, puolisosi tai lastesi puolesta?
Tiedämme, että ihmiset ovat historian saatossa toistuvasti uhrautuneet lähimmäistensä, heimolaistensa tai maanmiestensä vuoksi. Aikamoinen joukko ihmisiä kaatui sodissa kommunistisen neuvostotasavallan puolesta, samoin kuin länsimaisten liberaalien arvojen puolesta.
Miksi jotkut sidokset ovat vahvoja, ja toiset eivät? Entä mitä seuraavien vuosikymmenten aikana tapahtuu? Selitys riippuu siitä, keneltä kysytään. Vaihtoehtoisista tulevaisuudenkuvista ei ole puutetta, ja usein selittäjän oma tausta määrittää visioiden suunnan ja laadun. Yhdysvalloissa asuva Robert Ringer toteaa osuvasti: Sen sijaan, että ihmiset arvostaisivat totuutta, he yrittävät nähdä todellisuuden sellaisena, mitä he itse eniten arvostavat. Fantasiointi on tietenkin helppoa, todellisuuden kohtaaminen ei niinkään. Harhaileva ajattelu ei johda ehjään maailmankuvaan. Ringer kehottaakin ihmisiä syventymään tarkasti todellisuuden luonteeseen. On tärkeää ymmärtää, mitä asiat todellisuudessa ovat &#8211; sen sijaan, että tyytyisi hyväksymään sen, miltä asiat näyttävät. Ellei tähän kykene, on hyvin vaikeaa toimia järkevästi.
Suuria narratiiveja &#8211; siis mahdollisia maailmanselityksiä &#8211; on useita. Mikä niistä dominoi?
Yhdysvaltalainen Foreign Affairs -lehti listasi kuusi kilpailevaa maailmaa selittävää suurta narratiivia. Ne ovat: liberaali maailma, lämpenevä maailma, tribalistinen maailma, teknologian maailma, marxistinen maailma ja realistinen maailma. Kirjoitus on hyvin laaja, mutta yritän tiivistää tähän kirjoituksesta muutamia pääkohtia. Mukana myös muutama oma huomio Suomesta.
Moni uskoo LIBERAALIIN MAAILMANKUVAAN. Mikseipä uskoisi. Rauha, hyvinvointi, ihmisoikeudet. Sovinto, monenkeskisyys, instituutiot. Mutta miksi liberaalin Barack Obaman Yhdysvallat nosti valtaan rääväsuu-Trumpin? Löytyisikö selitys siitä, että vanha tasapaino pääoman ja työvoiman välillä rikottiin? Globalisaatiomyönteinen talouseliitti painoi kaasupolkimen pohjaan, avoin talous toi sille satumaisia voittoja. Vauhdin hurmassa rakenteet tuhoutuivat, ja pienet ihminen jäivät jalkoihin. Mitä hurjempaan vauhtiin avoin talous piiskataan, sen rajumpi on myös negatiivinen vaikutus. Trump on villiintyneen turbokapitalismin vahinkolapsi, köyhtyneiden keskisormennäyttö miljardööreille. Suomalainen toimittaja on ilmiölle sokea, Saarikosket, Kotkavirta, Haapala tai Alenius eivät näe verhon taakse.
Seuraavaksi MARXILAINEN MAAILMANKUVA: Jo 1800-luvulla havaittiin, että tuottavuuden kasvaessa palkat eivät pysy perässä, ja että pääoman tuoton kasvu on nopeampaa kuin talouskasvun. Kun aikaa kuluu, kapitalisti vaurastuu huikeasti suhteessa duunariin. 2000-luvulla sama teesi löytyi taloustieteen rokkistara Thomas Pikettyn kirjasta. Toisaalta Marx kaasutteli metsään arvellessaan, että ylläsanotun vääjäämätön seuraus olisi kommunismi. Oli miten oli, marxilaisessa maailmankuvassa on käyttökelpoisia havaintoja: Pääomat kasautuvat, keskeiset innovaatiot päätyvät kapitalisteille, työvoiman tarve vähenee, suuryhtiöt nitistävät pienet pois kuljeksimasta, kunnes jäljelle jää vain muutama – muodostuu oligopoli. Kotoinen sovellus on K-kauppa ja S-market.
Onko TEKNOLOGIA paras muutoksen selittäjä? Teollinen vallankumous korvasi ihmislihakset koneilla, ja maailma koki massiivisen muutoksen. Nyt on meneillään kehitys, jossa koneilla korvataan ihmisaivot. Murros on oleva käsittämätön. Kapitalisti hymyilee, mutta on varjopuolikin: Entistä älykkäämmät koneet jauhavat keskiluokan työttömyyskortistoon. Syntyy toimettomien nuorten miesten valtava joukko, jolla ei ole mitään tekemistä. Köyhyys ärsyttää, böönaa ei löydy. Pelit, viina, tuskaisuus – itä-Saksan rähinät potenssiin kymmenen. Kaikkialla maailmassa.
TRIBALISTINEN MAAILMANKUVA: Saamme kiittää evoluutiota nisäkkäiden syvärakenteisiin kovakoodatusta käytöskoodistosta, joka suosii läheisiä ja varoo ulkopuolisia. Perhekeskeisyys, sukurakkaus, isänmaallisuus – kaikki samaa erittäin vahvaa juurta. Tribalistinen koodisto on vuosimiljoonien ikäinen, ja se aktivoituu uhkaavissa tilanteessa. Erityisiä ongelmia syntyy, kun heimon alueella alkaa vaikuttaa Yale-professori Amy Chuan käsitteellistämä markkinoita dominoiva vähemmistö, toiselta nimeltään vieras eliitti. Esimerkkejä: Saddam Husseinin sunnit Irakissa, tutsit Ruandassa, hallitsijaheimo alaviitit Syyriassa. Yhdysvaltain valkoisen väestön suhteellinen osuus pienenee seuraavien vuosikymmenten aikana. Syntyykö heistä lopulta samanlainen ryhmä? Miten enemmistö suhtautuu vähemmistöön, jolle kaikki varallisuus on keskittynyt?
LÄMPENEVÄ MAAILMA. Nopeasti vaihtelevia säitä, sulavia jäätiköitä? Ilmastopakolaisten vyöry, valtioiden luhistuminen? Biotalous on suomalaisen suurteollisuuden ”All-in”-veikkaus, mutta onko se sitä muille?
Vihoviimeisenä Foreign Affairsin listalla on REALISTINEN MAAILMANKUVA, jossa on mukana aimo annos kyynisyyttä. Valtapolitiikka ei katoa pehmeiden arvojen tieltä, suuret tallovat jatkossakin pienet alleen. Jos mikään ei muutu, autoritäärinen, valtio-ohjattu ja syvästi korruptoitunut Kiina jyrää pian Yhdysvaltojen ohi. Historia jatkaa kulkuaan, ongelmia riittää ratkottavaksi.
+++
Ongelmat eivät ole uusia, maailmansotien jälkeen lääkkeeksi keksittiin demareiden johdolla hyvinvointivaltio. Mutta dermariaatetta ei ole päivitetty globaaliin maailmaan. Kaikkialla demarit vat tehneet saman virheen – hyvinvointivaltion etuudet on avattu ulkopuolisille. Hyvinvointivaltio kääntyy peruutusvaihteelle valtion velkaantumisen myötä. Rahoittajat tuntevat sen verojen nousuna ja etujen vastaanottajat etuuksien laskuna. Tämä saa kansat raivoihinsa. Mitä köyhempiä ne ovat, sen rajumpi reaktio.
MATIAS TURKKILA
<hr />
Kirjoitus on julkaistu <a href="https://stage.sudev.fi/lehtiarkisto/">Perussuomalainen #9/2018</a> -lehden pääkirjoituksena

Pääkirjoitus: Kuusi maailmaa

Demokraattien Hillary Clinton ei tunnu oikein edelleenkään ymmärtävän, miksi hän hävisi Donald Trumpille. Hän on vastikään <a href="https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005411679.html?ref=rss">julkaissut</a> tappiotaan käsittelevän kirjan. Sen nimi ei ole ”Kootut selitykset” vaan ”Mitä tapahtui”.

Clinton listaa havaitsemiaan syitä tappiolle: FBI-johtajan kirje, Venäjän sekaantuminen, naisiin kohdistuva seksismi, median Trumpille antama ruutuaika sekä se, mitä muut presidenttiehdokkaat EIVÄT tehneet. Obama ei haukkunut Trumpia riittävästi, demokraatit eivät antaneet rahaa riittävästi ja Bernie Sandersinkin kehui Clintonia liian niukalti.
Muiden syyttely omasta epäonnistumisesta on toki henkisesti armeliasta, mutta rehellisyyden nimissä Clinton olisi voinut mainita jotain siitäkin, ettei ehkä ole maailman fiksuin idea sättiä ensin maamiehiään <a href="https://www.nytimes.com/2016/09/11/us/politics/hillary-clinton-basket-of-deplorables.html">surkimuksiksi</a>, rasisteiksi, seksistisiksi, homo-, muukalais- ja islamilaiskammoisiksi, ilmoittaa sitten sulkevansa ihmisten työpaikat ilmastosääntelyn takia ja tulla tämän jälkeen vakavissaan pyytelemään heiltä ääniä.
Mitä Trump sitten teki oikein? Vastaus saattaa löytyä Yale-proffa William Graham Sumnerin 1883 julkaisemasta pohdinnasta, joka tunnetaan nimellä Unohdettu mies (engl: &#8221;Forgotten man&#8221;). Se on ällistyttävän käyttökelpoinen vielä tänäkin päivänä. Mallissa on neljä henkilöä, kutsumme heitä nimillä A, B, C ja X.
<hr size="1" />
UNOHDETTU MIES: 
Ympäristöään tarkkaileva A havaitsee, 
 että on olemassa jokin ongelma, 
 jonka takia X kärsii.
A keskustelee B:n kanssa. He ehdottavat uutta lakia, 
 jolla päästään eroon ongelmasta.
Uudessa laissa määrätään siitä, 
 miten A, B ja C auttavat X:ää.
<hr size="1" />
On toki hienoa, että A havaitsee muiden ihmisten ongelmia. Ja sekin on oikein, että B auttaa A:ta. Mutta C:llä ei ollut asiassa sananvaltaa. Hänen ainoa roolinsa on auttaa X:ää tavalla, josta A ja B ovat keskenään sopineet. C on unohdettu mies. Hän on se, joka aina joutuu maksamaan muiden päätöksistä. C pakotetaan toteuttamaan se, mitä A ja B hyväksi katsovat. Hän ei voi vaikuttaa siihen, käytetäänkö hänen rahojaan X:n hyväksi.
Koska A ja B voivat sopia asioista keskenään, he voivat palkata toinen toisensa hoitamaan ongelmaa. Tai he voivat esittää järjestön, säätiön tai viraston perustamista, jonka johtoon ja suoritusportaaseen he nimeävät itsensä sekä oman viiteryhmänsä jäseniä.
Unohdetulla miehellä ei ole juuri toimintamahdollisuuksia. Jos hän protestoi, A ja B voivat aina sulkea hänen suunsa moittimalla häntä huonoksi ihmiseksi, koska hän ei halua auttaa hädänalaisia.
<h4>Tapaus Anna Kontula</h4>
Konkretisoidaan asiaa esimerkillä, jossa A on Anna Kontula (vas.). Hän on <a href="https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3792715-raskaan-saatavuusharkintaprosessin-kautta-kulkee-vuosittain-vain-joitakin-tuhansia-tyolupia">huolissaan</a> X:stä eli Alejandrosta, joka työskentelee kasvihuoneella Maalahdella sekä Camillasta, joka myy seksiä Tampereella.
Kontula pohtii B:n eli Touko Aallon (vihr.) ja kumppaneiden kanssa ongelman ratkaisua. He päättävät esittää <a href="https://stage.sudev.fi/perussuomalaiset-rakennusliitto-eivat-hyvaksy-tarveharkinnan-poistoa-poliitikoilta-nayttaa-kadonneen-ymmarrys-myotatunto-suomessa-asuvia-tyota-tekevia-kohtaan/">lakialoitteessa</a> työvoiman tarveharkinnan poistamista Suomesta. Päätös tarkoittaisi työpaikkojen avaamista 7 miljardille ihmiselle. Vaikutus suomalaiseen työmarkkinaan olisi nopea, raju ja lopullinen. Ensimmäisenä olisi lahtipenkillä rakennusala.
Niinpä C, eli tässä tapauksessa maksumiesten edusmies rakennusliiton varapj Kyösti Suokas älähtää asiasta. Suokkaan mukaan poliitikkojen egonnostatus vaarantaa suomalaisten nuorten rakentajien tulevaisuuden ja toimeentulon. Kontula <a href="http://annakontula.fi/2017/10/avoin-kirje-saklaisille-ay-johtajille/">kuittaa</a> kritiikin ”teinikiukutteluna”.
Aivan samalla tavalla kuten Hillary Clintonkin, Anna Kontula päätyy sättimään heitä, jotka pelkäävät oman leipäpuunsa menettämistä. Kuinkas muuten.
<h4>Yhdysvallat, lypsylehmien maa</h4>
Tämä kirjoitus ei ole kannanotto sen puolesta, etteikö ihmisten tulisi auttaa toisiaan, päinvastoin. Altruismi, siis epäitsekkyys, on eräs ihmiskunnan syvimmistä ja kauneimmista ominaisuuksista. Sääli, että sitä käytetään niin häikäilemättömästi hyväksi. Mutta on olemassa raja sille, kuinka paljon muiden taskuista voidaan pumpata rahoja ylevien, korkealentoisilta kuulostavien hankkeiden varjolla, jotka ovat todellisuudessa puuhamiehiään hyödyttävää näennäistoimintaa.
Sano ”ilmastosopimus”, sanot samalla ”tulonsiirto”. Sano ”tuulivoima”, sanot samalla ”miljoonakustannus”. Sano ”kehitysyhteistyö ”, sanot samalla ”jaettu lompakko”.
Juuri tästä oli lopulta Yhdysvaltojen vaaleissa kyse. Maan sydänalueiden tavalliset ihmiset kokivat, että kuluneiden vuosikymmenten aikana tehtyjen lainsäädäntömuutosten avulla maan lait ja ilmapiiri oli väännetty kierolle korkkiruuville. He eivät enää olleet ensisijaisia valtion toiminnan kohteita. Heistä oli tehty lypsylehmiä.
Kirjoitus on soveltuvin osin julkaistu Perussuomalainen 10/2017 -lehden pääkirjoituksena.

Pääkirjoitus: Unohdettu mies

Lehtemme teki hiljattain <a href="https://stage.sudev.fi/?p=968">jutun</a> Erkki Valtamäestä, joka oli päässyt Seinäjoen valtuustoon perussuomalaisten listoilta ja tullut sittemmin irtisanotuksi. Valtamäen työnantaja, Sanoma-konserniin kuluva Nelosen uutiset ilmoitti yrittäjäsopimuksen irtisanomisen syyksi  jääviysongelman. Keskustapuolueen riveistä saatu aikaisempi valtuustopaikka ei ollut johtanut potkuihin.
Suomalaisen mediakentän reaktio oli mielenkiintoinen &#8211; täydellisen radiohiljaisuuden rikkoi ainoastaan Journalistiliitto, jonka julkaisemassa Journalisti-lehdessä käytiinkin tomerasti vääryyden kimppuun. Mutta sen sijaan, että lehti olisi kyseenalaistanut mediajätin vähintäänkin syrjivähköjä sopimuksenpurkuperusteita, se rakensikin <a href="http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2013/02/palstat/takasivun-kuva/" target="_blank">juttunsa</a> seuraavasti:
&#8211; Oma kuva, paras kuva. Perussuomalainen-lehti teki jutun [..]  Erkki Valtamäestä, jonka sopimus Nelosen aluereportterina päättyi poliitikon uran takia. Miljoonien viestintätukia saava puolue ei katsonut tarpeelliseksi palkata keikalle kuvaajaa, vaan kreditointitietojen perusteella kuvan Valtamäestä otti jutun kohde itse.
Revi tuosta sitten toimittajien välistä solidaarisuutta. Saattoi tosin olla naiivia olettaa, että suomalaisesta mediakentästä olisi näinä aikoina löytynyt rohkeutta kritisoida alan suurinta työllistäjää.
…
Yhdysvaltalainen uutistoimisto Associated Press (AP) otti äskettäin käyttöön mielenkiintoisen journalistisen tyylisäännön. Yhtiö luopuu laiton maahanmuuttaja -termin käytöstä, koska se haluaa välttää ihmisten leimaamista. Jatkossa AP:n toimittajien on hyväksyttävää käyttää termiä ”laiton maahanmuutto” tai ”henkilö, joka asuu maassa laittomasti”, mutta muodot ”laiton” tai ”paperiton” eivät enää käy päinsä. Samoin on kiellettyä kirjoittaa skitsofreenikko – hyväksytty kirjoitusasu on ”henkilö, jolla on diagnosoitu skitsofrenia”.
AP ei täsmennä, onko tarpeen välttää pelkästään negatiivisten leimojen käyttöä, vai koskeeko kielto myös neutraaleja ja positiivisia termejä. Teen rohkean päättelyn, että ainoastaan positiivisia, koska tyylisäännöstä raportoinut henkilö Paul Colford on edelleenkin titteliltään mediasuhdejohtaja. Leimattomassa maailmassa häntä pitäisi varmaankin kutsua ”henkilöksi, joka johtaa mediasuhteita”.
Onko AP:n käytäntö eettistä kestävää journalismia vai sievistelyä? Vai onko se liiketaloudellisesti perusteltua toimintaa, koska lukijoissa on runsaasti myös laittomia maahanmuuttajia? Ehkä se on näitä kaikkia. Mutta se on myös sanamagiaa.
Sanamagialla tarkoitetaan sitä, että kieltä muuttamalla yritetään vaikuttaa todellisuuden sisältöön. Korostaa tai peittää asioita sopivilla sanavalinnoilla. Poliitikot ovatkin tyypillisesti uutteria sanamagian käyttäjiä, ilmeisimpänä esimerkkinä pääministerimme Jyrki Fantastinen.
…
Sanoma-konserni ei ole nähtävästi vielä adoptoinut AP:n uutta tyylisääntöä. Ainakin HS:n helmikuinen pääkirjoitus käyttää vielä sujuvasti laittoman maahanmuuttajan leimaavaa määrettä.
Ja yhtäläinen kurjuus on vallinnut aiemminkin. Vastikään julkaistun tutkimuksen Katri Vallasteen väitöstutkimuksen perusteella HS on ollut innolla leimaamassa Eu­roo­pan unio­niin kriit­ti­ses­ti suh­tau­tu­neita henkilöitä vä­hek­sy­villä ter­meillä, ku­ten pas­sii­vi­nen, ir­ra­tio­naa­li­nen, tie­tä­mä­tön, EU-pes­si­mis­ti ja eu­ro­foo­bik­ko. Näitä termejä ei käytetty satunnaisesti. Niitä on käytetty poik­keuk­set­ta.
Sanamagiaa? Politiikan tekoako? Ei tietenkään.
Lopuksi: Sanomien päätoimittajat Mikael Pentikäinen ja Eero Hyvönen ilmoittivat Erkki Valtamäen potkujen syyksi ”poliittisen aktiivisuuden”. Jos tällainen on todellakin Sanomilla irtisanomisperuste, niin ehdotan, että yhtiö marssittaa kilometritehtaalle europolitikoivan pääkirjoitus- ja uutistoimituksensa. Oikeudellista riskiäkään ei irtisanomisista pitäisi syntyä. Ainakaan Journalistiliiton taholta.
(Teksti on julkaistu Perussuomalainen 5/2013 -lehdessä)
Matias Turkkila 
Päätoimittaja (henkilö, joka toimittaa päitä)

Maagisia sanoja

Viime viikolla keskustan nuori kansanedustaja Antti Kaikkonen liittyi siihen kasvavaan joukkoon, joka on saanut tuomion vaalirahoitussotkuista. Hänet tuomittiin viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen luottamusaseman väärinkäytöstä Nuorisosäätiössä.
Tuomarin nuijan ankaruutta saivat maistaa myös demaritaustaisen Urheiluopistosäätiön hallituksen jäsenet Markku Pohjola ja Risto Tuominen, molemmat entisiä sdp:n kansanedustajia. Samoin kävi demareiden pitkäaikaiselle hallintopäällikkö Maunu Ihalaiselle ja Tradekan entiselle toimitusjohtaja Juha Laisaarille &#8211; he kaikki saivat tuntuvat sakkorangaistukset luottamusaseman väärinkäytöstä. Mutta siinä missä Kaikkonen on märkäkorva, nämä herrat ovat kokeneita kehäkettuja. He ymmärsivät, että tuomion jälkeen kannattaa pitää suunsa supussa. Kaikkonen ei tätä tajunnut. Jälki oli sitten sen mukaista. Nuori lurjus puolustautui tuoreeltaan blogissaan sillä, että tuomioon johtaneet taulukaupat ja seminaariliput ovat olleet säätiön toiminnan laajuuteen nähden marginaalisia. Kuppaus oli muodostanut vain 0,05 prosenttia säätiökonsernin viime vuosikymmenen liikevaihdosta. Kyllä kyllä. Seuraava valtiolta rahaa kavaltava voikin yrittää turvautua ”kaikkos-defenssiin” ja todeta: ”Älkää nyt jätkät viittikö – vedin fikkaan vain vaivaiset 225 miljoonaa. Sehän on vain 0,05 prosenttia valtion kymmenen vuoden budjetista.”
Näiden syvien pohdintojen jälkeen Kaikkonen pötki välittömästi kaikkien lähistöllä surisevien kameroiden eteen suoltamaan lausuntoja, jotka ovat todennäköisesti hänen viiteryhmälleen vielä tuhoisampia kuin hänen varsinainen tuomionsa. Tyylinäytteitä:
&#8211; Se, mikä vielä viime vuosikymmenellä oli tavallinen käytäntö, ei ole enää yhtä hyväksyttävää. Näitä vanhoja käytäntöjä on nyt tarkasteltu uusien, tämän ajan silmälasien läpi. Se on ollut ongelmallista niiden kannalta, jotka on nostettu tikunnokkaan.
&#8211; Paljon asioita on selvittämättä muissakin puolueissa. Tämäntapaista säätiörahoitusta on ollut muuallakin, ja monenlaista muuta. On turha luulla, että tässä olisi kaikki.
&#8211; Mulle taisi jäädä Musta-Pekka käteen tässä.
&#8211; Ei tunnu tasapuoliselta, että esiin otetaan vain muutama tapaus.
Voiko asiaa enää tuon selvemmin sanoa? Ei minusta. Kaikkonen kertoo monimutkaisiin yhdistys- säätiö- ja yhtiöjärjestelyihin verhoillusta maan tavasta, jonka moraali on yhtä kirkasta kuin neuvostoarkkitehtuuri kaunista.
Miksi Kaikkonen avasi maansa ja puolueensa tapaa? Ovatko hänen hapuilevat kommenttinsa jonkinlainen synnintunnustuksia – ja jos ovat, niin mikä hänet moisiin pakottaa?
Ehkäpä mustina öinä valveilla pitävä synkkä tietoisuus siitä, että hän kuuluu kerhoon, jossa luottamuusasemiin on nimenomaisesti pyritty, jotta niitä on päästy väärinkäyttämään. Omaksi, puolueveljien ja -sisarten hyödyksi. Sen varmistamiseksi, että päästään valta-asemiin päättämään siitä, kenelle tuet jaetaan. Jonka jälkeen voidaan jäädä hyvillä mielin odottamaan sitä, että tuen saajat vastaavat kiitollisuudenvelkaan. Niin harmaan vaalirahan sykli pyörii. Ne syklit on olemassa siitä huolimatta, ettei niitä voi helposti nähdä. Tai tarkemmin: ne on olemassa juuri niin kauan, kun niitä ei voi nähdä.
Mustan Pekan miehen tunnontuskille voi olla toinenkin, raadollisempi syy. Mitä vaalirahoitukseen tulee, hän on loppuiäkseen merkitty mies. Hänen on turha enää haaveilla rahakkaista luottamustoimista, joiden 0,05 prosenttisia osuuksia pääsisi ohjailemaan omaksi hyödykseen. Mutta hän tietää, että muiden pelaajien rahakoneet ovat yhä käynnissä. Ja ne tahkovat niin paljon rahaa, ettei omarahoitteisella vaalikampanjoinnilla enää kilpailussa pärjää. Mikäli mielii jatkaa kansanvallan ylimmällä orrella, saattaa muiden väärinpelaajien taklaaminen tuntua yllättävän houkuttelevalta taktiikalta.
(Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 2/2013-lehdessä)
Matias Turkkila 
Päätoimittaja

Kanki Kamppaaja

Hutchison Whampoa ja Jardine Matheson. Tiedätkö, mitä ne ovat?
Viiden pisteen vihje: ne sijaitsevat maailman kilpailukykyisimmässä maassa. Yhden pisteen vihje: ne eivät ole pieniä. Ja se vastaus: nimet kuuluvat kahdelle Hongkongin suurimmalle yritykselle. Molemmat ovat monialayhtiöitä ja suurtyöllistäjiä, molemmissa on henkilöstöä yli 200 000. Kaukaisen itämaan talousvetureita, kilpailukyvyn ihmelapsia. Mistä moisia meillekin?
Kilpailukyvyn perään joikhaavat nyt kaikki. Ei ole väliä, kuunteleeko EK:n ekonomistia, Finanssialan keskusliittoa vai Häkämiehen loikkaa paikannutta kokoomuksen tuoretta elinkeinoministeriä Jan Vapaavuorta. Kilpailukyky menee kaiken edelle, se on nostettava politiikan ykköstavoitteeksi niin Suomessa kuin Euroopankin tasolla. Tätä ilman ei velkakriisi ratkea. Eikä pankkikriisi.
Kuulostaako tutulta?
Pitäisi kuulostaa. Perussuomalaiset on pitänyt asiasta meteliä jo pitkään. Kesäkuun alussa jätimme välikysymyksen, jonka ydin kietoutui Etelä-Euroopan maiden kaikkein tuskallisimpaan kipupisteeseen:
&#8211; Kyse on siitä kilpailukyvyn menetyksestä, jonka epäoptimaalinen yhteisvaluutta aiheutti. Julkisen sektorin velkaantuminen oli seurausta tästä perusongelmasta. Kriisimaiden julkista sektoria ei saada kuntoon ennen kuin kilpailukyky on palautettu.
Kävin vastikään päätoimittajapaneelissa. Tilaisuutta alusti Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi. Hän kuvasi Euroopan kriisiytynyttä tilannetta karuin sanakääntein. Hänen mukaansa kasvun ja kilpailukyvyn takia tarvittaisiin velan määrän vähentämistä, mutta vaihtoehdot ovat Euroopassa vähissä.
&#8211; On joitain vaihtoehtoja: alennetaan julkisten talouksien menopuolta, haetaan lisäkasvua tai kerätään enemmän veroja. Tai leikataan velkaa.
Mikään näistä vaihtoehdoista ei Kaupin mukaan kuitenkaan toimi. Säästöistä puhuminen ei ole kovin suosittua. Lisäkasvua ei Euroopassa näy, yksikkökustannukset ovat karanneet. Lisätulojen saavuttaminen verottamalla ei onnistu. Eikä kukaan halua antaa velkoja anteeksi, EKP ei suostu antamaan piiruakaan periksi. Jo annetut velat halutaan takaisin. IMF ei suostu enää auttamaan euroalueen velkataakassa. Euromaat keskittyvät omiin ongelmiinsa. Velasta ei päästä eroon.
Jää jäljelle enää yksi vaihtoehto:
&#8211; Helpoin ja todennäköisin vaihtoehto – tulevien vuosien peikko numero yksi ja pelastaja numero yksi – on inflaatio. Päästetään se vain käsistä. Kymmenen prosentin inflaatio syö velat pikkuhiljaa. Mutta mitä tapahtuu tavalliselle kansalle? Palkat eivät voi elää yleisen inflaation myötä. Jos inflaatiolla haluttaisiin hoitaa tämä koko velkataakka, niin se tarkoittaisi sitä, että kansa köyhdytetään näkymättömällä tavalla ja se on todennäköisesti se, mitä tässä tullaan tekemään.
Kauppi ei ole yksin ennustuksensa kanssa. Taloussanomien mukaan Säästöpankkiryhmän markkinastrategi Miska Kuhalampi kommentoi jo elokuussa: 
&#8211; Uskottavaa saneerausta ei velkaisiin eurotalouksiin ole tehty. Valtiotason konkursseja ei haluta, joten jäljelle jää ainoa realistinen tie ulos ongelmista. Se on inflaatio, velkojen reaalisen arvon pienentäminen.  
(Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 14/2012)
Matias Turkkila 
Päätoimittaja

Pääkirjoitus: Kyky kilpailla

<div>”Suurvoitto”, ”jättivoitto”, ”rökälevoitto”, ”selkävoitto” – nämä sanat löytyvät yhä useammin kunnallisvaalikoitosten tulospovaajien verbaaliarsenaalista. Yksi ennustaa tuplakannatusta, toinen triplaa, kolmas vielä hurjempia lukemia. Antaa heidän ennustaa. Perussuomalaiset jatkaa nousujohteista taivaltaan. Vaali vaalilta, ääni ääneltä, aina menestyen paremmin kuin edellisissä vastaavissa vaaleissa.</div>
Mistä tämä johtuu? Selitys on monipolvinen, mutta eräs kiteytys, jonka taannoin kuulin, tavoitti totuudesta paljon: ”Jos iso puolue ei enää aja äänestäjien toivomaa linjaa, siitä tulee seuraavissa vaaleissa pieni puolue. Ei ole kovin monimutkaista.”
Perussuomalaisten menestys lämmittää, mutta samalla hirvittää. Suomi seisoo historiallisessa taitekohdassa. Ja se on ostamassa matkalippua, jonka hintaa se ei tunne. Määränpäähän, jonka olemassaolosta ei kenelläkään ole varmuutta. Rahalla, jota sillä ei ole.
Se yhteiskunta, jossa sinä ja minä ja me kaikki muut elämme, on läpeensä velkainen. Ja viime aikoina entisestäänkin raskas velanotto on riistäytynyt käsistä. Moni kunta rahoittaa käyttötalouttaan velalla. Tilastokeskuksen mukaan kuntien yhteenlaskettu velkamäärä on kasvanut 2000-luvun jokaisena vuonna. Samaan aikaan valtionvelka uhkaa puhkaista sadan miljardin rajan.
Eikä tässä vielä kaikki. Valtio leikkaa yhtä aikaa valtionosuuksia &#8211; kuntien keskeistä tulonlähdettä – ja lisää uusia lakisääteisiä velvoitteita. Kuntakentän velkamäärä on kaksinkertaistumassa vuosien 2011–2016 välisenä aikana. Tämä kehitys on saatava pysähtymään. Se on saatava pysähtymään niin eurooppalaisella, valtakunnallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Velkaa ei voi ottaa velan päälle. Kuten valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen Ylen uutisille totesi: ”Velkaantuminen on suurin yksittäinen uhka, joka varjostaa talouttamme ja myös koko hyvinvointiyhteiskuntaa seuraavan 10-20 vuoden ajan.” 
Vaaleissa on mahdollisuus sanoa ”ei”
Kuntien ja kuntayhtymien menojen on ennustettu kipuavan tänä vuonna 43 miljardin tasolle. Tämä summa ei vielä aivan yllä valtion budjetin 54 miljardin tasolle, mutta suuruusluokka on sama. Ne valtuutetut, jotka seuraavissa vaaleissa tulevat valituiksi, ovat päättämässä näiden rahojen käytöstä. He päättävät, miten kuntatalouden kakkua leivotaan sekä jaetaan. On selvää, ettei kaikille pyytäjille paloja riitä. Ja yhtä selvää on se, että palojen jakajien omat arvovalinnat vaikuttavat annettujen siivujen paksuuteen.
Tässä lehdessä esitellään perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelma. Sen tekoon on osallistunut valtavan suuri joukko jäseniä, valtuutettuja, kansanedustajia, puoluetoimiston väkeä. Ja tekijöidensä näköinen se on. Kuntien kunnostajien näköinen.
Mutta se on vasta ohjelma. Jotta siinä esitetyt asiat toteutuisivat, tarvitaan valtuutettuja, jotka ajavat ohjelman asioita. Sellaisia saadaan, jos Sinä äänestät perussuomalaisia.
Vaalipäivä on lokakuun 28. Sitä seuraa maanantai, joka on työpäivä uusille valtuutetuille. Heidän työmääränsä on valtava, mutta mikään todella arvokas ei synny tähän maailmaan ilmaiseksi. Yhteiset asiat vaativat työtä, usein uupumukseen tai vieläkin pidemmälle asti. Mutta viimein vaiva palkitaan.
Äänestetään. Kaikki yhdessä. Matka vaalikopille on pieni askel sinulle, mutta valtava harppaus suomalaiselle poliittiselle kulttuurille.
Matias Turkkila, 
päätoimittaja

pääkirjoitus

Pääkirjoitus: Yle-pomo Jouko Jokisia on kaksi, toinen heistä on oikeassa, mutta hänen sanansa uhkaavat toimittajien ammattikunnan uskottavuutta

Pääkirjoitus: Helsingin Sanomat syyllistää seksuaalisen häirinnän uhrin ja yrittää leimata tämän rikolliseksi

Helsingin Sanomat kutsuu inhokkipoliitikkojaan lehden pääkirjoituksessa rotiksi – Halla-ahon mukaan Hesarin linjassa jo putinistis-göbbelsiläistä henkeä

Ihmiskilpi Matti Vanhasen tehtävä on ottaa ikävien päätösten iskut vastaan, ettei puheenjohtaja Saarikon imago tahriutuisi

Pääkirjoitus: Kuusi maailmaa

Pääkirjoitus: Unohdettu mies

Maagisia sanoja

Kanki Kamppaaja

Pääkirjoitus: Kyky kilpailla

Rahalla, jota ei ole

Uusimmat

27.5.2026 päivityspäivän testi ajatuksella. Pitäisi mennä julki kello 17.20 jättinostona ja pois 17.25

27.5.2026 testipäivän julkaisu ilman ajastusta

29.4.2026 päivityspäivän testi – pitäisi mennä julki 16.55 ja pois 17.00

29.4.2026 Testipäivän julkaisu

25.3.2026 päivityspäivän testi – notifikaatiot

25.3.2026 julkaisunpäivän testiartikkeli. Pitäisi mennä julki kello 15.15 jättijulkaisuna ja mennä pois 15.20

Kolumni: Kaikki ovat sankareita, kunnes pitäisi tehdä sankarihommia

Turun Seta väläyttää lakimuutosta vastatoimena jääkiekkoilijalle, joka kieltäytyi pelaamasta Pride-väreissä

Hallitus parantaa liikenneturvallisuutta laajalla rintamalla – ministeri Ranne: ”Jokaisen on päästävä liikenteestä kunnossa kotiin”

Virolaisten vankien siirtämistä Viroon tehostetaan

Toimitus suosittelee

27.5.2026 päivityspäivän testi ajatuksella. Pitäisi mennä julki kello 17.20 jättinostona ja pois 17.25

29.4.2026 Testipäivän julkaisu

Järjestöpamput lobbaavat leikkauksia vastaan säilyttääkseen omat ökypalkkansa

Tutkimus: Radikaali ilmastopolitiikka maistuu hyväosaisille – kielloilla ja moraalisilla vetoomuksilla ei voiteta tavallista kansaa ilmastonsuojelun taakse

Tutkimus: vasemmiston ajattelu on oikeistoon verrattuna kapeampaa ja jyrkempää – vasemmiston parissa vallitseva uskomusjärjestelmä sisälsi lähes yksinomaan äärimmäisiä asenteita

Perussuomalainen 1/2026

Perussuomalainen 4/2025