Teemu Keskisarjan kolumni: Hajamietteitä Elokapinaviikoilta

Juhani Aho eli talven ja kevään 1918 Helsingissä porvarillisena siviilinä ja kirjoitti Hajamietteitä kapinaviikoilta. Aho piti punakapinaa maanpetoksena ja hullutuksena. Silti hän ymmärsi punikkeja, joiden kapinointi johtui nälästä, sorrosta, orjuudesta ja luokkavihasta. Ehkä noiden piruparkojen vakaumus sisälsi rahtusen oikeutta ja totuutta. Ja olivatko valkoiset loppujen lopuksi parempia summittaisessa verikostossaan?

Kirjallisuuden klassikon hengessä tekee mieleni uudelleenarvioida Elokapinaa. Kyllä, on pöljää pyllähdyksillä tukkia työmatka oikeita töitä tekeviltä kansalaisilta. Kyllä, on tahattoman hupaisaa, että mielenosoituksissa ”hyvinvointivastaava” jakelee pikkupurtavaa, juomaa ja aurinkorasvaa. Kyllä, ilmakehäitku ja hiilinielujen nieleskely perustuvat pikemmin maailmantuskaan kuin luontorakkauteen.

Mutta, mutta – ja nämä ovat isoja muttia. Pienikin fyysinen teko todistaa asennetta. Se on jotain muuta kuin somessa kyhjötys. Ääriliike haastaa äärimmäistä liikkumattomuutta.

Onko kansanvallan keinoja käytettävissä? Elokapinalliset asettuvat ikään kuin proletariaatin etujoukoksi. He eivät kunnioita vaalituloksia ja poliittisia päätöksiä sekä lakien ja asetusten juridiikkaa. Miksi pitäisikään?

En minäkään usko, että EU, YK ja globaalit konferenssit ratkaisevat yhtään kohtalonkysymystä. Koen Suomen valtion täysjärkiseksi toimijaksi. Elokapina lienee kuitenkin oikeassa siinä, että luonnonsuojelu virkateitä pitkin ei pysäytä perikatoa. Jos yhteiskunta – tai vaikkapa kunta – syyllistyy lailliseen ympäristörikokseen, onko yksilöllä velvollisuus mennä väliin?
​​
Näitä hajamietteitäni synkistää Helsingin Laajasalon Stansvikin rakennustyömaa. Sen uhriksi joutuu 300–400-vuotiaita ikimäntyjä, jotka ovat nähneet Viaporin rakentamisen. Viimeinen metsänpirstale on tai oli olosuhteisiin nähden monimuotoinen: lintuja, lepakkoja, rantakäärmeitä, sammalia ja sammakkoja.

Suomenlinnan – Unescon maailmanperintökohteen – vastarannalle kohoaa nyt kammottavia kolosseja. Asfaltin, betonin, soran ja kraattereiden kuumaisema kuolettaa vihreyden ja syksyn värit. Eihän tämä ole rakentamista vaan raiskaamista. Raiskata-verbi tarkoitti vanhassa suomen kielessä metsään kohdistuvaa väkivaltaa (seksuaalirikos oli väkisinmakaaminen).

Mistä johtuu sadistinen penetraatio luonnon ja historian sisuksiin? Jääkäriupseeri Ilmari Salpakarin mielestä oli joutavaa kysellä ”kivesten motiiveja”. Jokin seksiseikka Stansvikin raiskaajia kiihottaa, muuta syytä ei voi olla.

Pääkaupunkiseudun himokasvu on grynderien lavastus ja poliitikkojen kangastus. Asuntopulaa ei ollut olemassakaan edes ennen kuplan puhkeamista. Oli vain ”perusoikeus” asua kalleimmilla neliökilometreillä ei-omakustanteisesti. Toimistot, konttorit, kivijalkapuodit ja tavaratalot tyhjenevät, eikä liiketila tietenkään täyty nettikaupasta ja etätyöstä. Mitä varten 2030-lukulaiset muka työ- ja shoppailumatkaavat kantakaupunkiin sanfransiscomaisella Kruunuvuorensillalla, on minulle arvoitus.

Kivesten motiiveihin löytyy aina häpyverho. Hämmästyttävimmässä valheessa himorakentaminen NOSTAA kiinteistöjen arvoa. Parahin lukija, vauraanpuoleinen säätyveljeni, kuunteletko parvekkeelta mieluummin honkien huminaa vai raidejokerin jyrinää? Vuosaaressa puistoalueelle rakennutetaan kovan rahan uudiskämppiä sillä selityksellä, että ympärillä on liikaa vuokrataloja, jotka aiheuttavat segregaatiota. Ettäkö ostajat omalla lompsallaan lompsisivat eriarvoisuuden tasoittajiksi, puiston pienentymisen houkutuksesta!

Melko maltilliset ihmiset ja yhdistykset kamppailivat Stansvikin puolesta monta monituista vuotta kynillään, näppäimistöillään, puheillaan, anomuksillaan ja valituksillaan. Turhaan. Lopputulos on puiden kaatuminen. Jos Elokapina näitä kehityspolkuja mutkistaa, arvostan kansalaistottelemattomuutta kunniakkaana saappaat jalassa kaatumisena.