Väärät väitteet, vanhat valheet ja uudet eurot – kuinka markka saadaan takaisin eurosta luopumatta

Euroalueen valuvikoja yritetään korjata suunnitellen liittovaltioelementtejä. Suomen kantahan ei voi oikein muuta olla kuin nyökytellä Ranskan ja Saksan ehdotuksille, koska halua ryhtyä keikuttamaan venettä ei ole. Mitä muuta me muka tekisimme – uhkaisimme erota euroalueesta, kuten Hollanti teki 2012? Taloustoimittaja ja analyytikko Juhani Huopainen arvioi vaihtoehdot.

Uusi Suomi-verkkojulkaisussa Minna Karkolan jutun otsikko kertoo, kuinka tutkija moittii, että ”Huhtasaaren väärää EU-väitettä ei kunnolla oikaistu”.

Uuden Suomen toimitukselliset linjaukset eivät sinällään yllätä. Jos on mahdollista laittaa otsikkoon, että persu puhui omiaan, niin se sinne laitetaan.

Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari toi presidentinvaaliväittelyissä useasti esiin, kuinka hän vastustaa Euroopan Unionin liittovaltiokehitystä.

Uuden Suomen jutussa yliopistotutkija Timo Miettinen käy vaalitenttien jälkipeliä ja kertoo, kuinka Euroopan Unionissa valtaa on viimeisten kymmenen vuoden aikana ja todennäköisesti jatkossakin siirtynyt komissiolta ja parlamentilta hallituksille.

Uuden Suomen kysyessä, ovatko puheet liittovaltiokehityksestä käytännössä vääriä, Miettinen vastaa kyllä, mutta lisää, että ”toisaalta liittovaltiokehityksellä voidaan tarkoittaa monia asioita.”

Pitää paikkansa, että painopiste vallankäytössä on eurokriisin myötä siirtynyt hallituksille. Se johtuu siitä, että EU:n perussopimukset eivät salli kovin isoja muutoksia. Ne sopimukset esimerkiksi kieltävät yhteisvastuun toisten jäsenmaiden veloista.

Silmänkääntötemppuja taseen ulkopuolella

Mutta mikään ei estä – eikä estänyt – jäsenmaita muodostamasta EU:n oheen omia hallituksenvälisiä sopimuksia. Ei Euroopan Vakausmekanismin perustaminen tai sen kautta tehdyt tukiluotot kriisimaille olleet EU:n tekosia, vaan jäsenmaiden keskenään tekemiä.

Kyllä, liittovaltiokehityksellä voidaan tarkoittaa monia asioita. Peukalosääntönä, kun persu puhuu liittovaltiokehityksestä, persu tarkoittaa Euroopan politiikan integraatiota, eikä niinkään tuijota sitä, onko muodollisena päättäjänä jossain yksittäisessä asiassa jäsenmaiden hallitukset, Euroopan Keskuspankki, EU-komissio vai EU-parlamentti.

On silmänkääntötemppu tehdä asioita ”taseen ulkopuolella”, eli euromaiden hallituksien välisenä, ja väittää, että sitä kautta syntyneet yhteisvastuut, tulonsiirrot, tukilainat tai jäsenmaiden budjettipolitiikan rajoitukset eivät ole EU-liittovaltiota. Tietenkin ne ovat. Vai onko niissä hallitustenvälisissä sopimuksissa mukana kovinkin monta maata EU:n ulkopuolelta?

Eurokriisiä ratkotaan tulonsiirtoa lisäävillä keinolla

Euroaluetta ”kehitetään”, eli liittovaltioistetaan. Eurossa kerrottiin olevan ”valuvika”, mikä suomeksi tarkoitti, että kun yleensä poliittinen unioni pystytetään ennen valuuttaunionia, euroalueella toimittiin päinvastoin. Tämä taas tapahtui sen takia, että tiedettiin oikein hyvin, että poliittisista kannatusta jäsenmaissa ei poliittiselle unionille ollut. Siksi meille kerrottiin, että mitään liittovaltiota ei ole tulossa.

Meille kerrottiin eurokriisin yhteydessä, että tukilainat eivät ole tukea, vaan lainoja. Edelleen meille kerrotaan, että liittovaltiokehitys on pötypuhetta ja pelottelua.

Meille on kerrottu, että Euroopan keskuspankin velkakirjaomistukset ovat jäsenmaille riskittömiä, ja että Suomen linja on, että yhteisvastuun kasvattamista, kuten esimerkiksi pankkiunionin talletussuojaa tai euromaiden yhteisiä velkakirjoja, ei tulla hyväksymään.

Eurokriisiä on ratkottu ja tullaan ratkomaan yhteisvastuuta ja tulonsiirtoja lisäävillä keinoilla. Muutakaan konstia ei ole. Useat euromaat ovat tilanteessa, missä ne eivät pysyisi pystyssä paria viikkoa pitempään ilman muiden maiden tarjoamaa yhteisvastuuta.

Tästä päästäänkin sujuvasti aiheeseen: miten tästä pääsisi eteenpäin.

Kuinka kansallinen valuutta keksitään uudelleen eurosta luopumatta

Viitisen vuotta sitten keskustelupalstalla joku mainitsi, että Suomen pitäisi saada palkkoihin ja valtion menoihin joustoa talouden suhdanteiden ja kilpailukykymme suhteen. Eli jos jostain syystä kilpailukykymme olisi heikentynyt vaikkapa kymmenen prosenttia, kaikkien palkat ja eläkkeet leikkaantuisivat automaattisesti kymmenen prosenttia, jolloin kilpailukyky olisi turvattu.

Suhteessa toisiimme kaikkien tulot säilyisivät ennallaan. Huomautin, että arvoisa keskustelija – eurojäsenyyden ystävä – oli mennyt keksimään kansallisen valuutan.

Korkean tason työryhmät yrittävät korjata euroalueen valuvikoja suunnitellen liittovaltioelementtejä, ja Suomen kantaa tultaneen kysymään ensi kesänä. Suomen kantahan ei voi oikein muuta olla kuin nyökytellä Ranskan ja Saksan ehdotuksille, koska halua ryhtyä keikuttamaan venettä ei ole. Mitä muuta me muka tekisimme – uhkaisimme erota euroalueesta, kuten Hollanti teki 2012?

Euroalueen korkean tason työryhmä voisi seuraavaksi keksiä, että pitää luoda systeemi, missä yksittäisen jäsenmaan velan hallittu alaskirjaus tai suhdanteen tasapainottaminen tulonsiirrolla tai muiden maiden velkatakauksella ei olisi välttämätöntä.

Joka maalle oma kikyindeksi

Euroalueella pitää jokaiselle jäsenmaalle luoda oma kilpailukyky- ja suhdanneindeksinsä. Kaikki rahamääräiset erät, kuten palkat, eläkkeet, asuntolainat ja valtionvelan arvo olisi sidottu tuohon indeksiin.

Tämä tasapainottaisi nopeasti jäsenmaiden kilpailukykyeroja ja ehkäisisi tehokkaasti velkakestämättömyyteen ajautumista. Jos kilpailukyky ja suhdanne heikkenee, maan suhteellinen hintataso alenisi, ja simsalabim, kilpailukyky olisi palautettu ja suhdanne kääntyisi.

Tätä maakohtaista suhdanneindeksiä voisi kutsua Suomi-euroksi, Saksa-euroksi ja niin edelleen. Käytännön elämää helpottaisi, että euromaissa merkittäisiin raha-arvot suoraan indeksipisteinä, ja tilivaluuttana ja käteisenä toimisivat euron ohella nämä kansalliset eurovaluutat. Tiskarin tuntipalkka ei olisikaan enää TES:ssä 10,5 euroa per tunti, vaan 63 Suomi-euroa.

Voisimme kaikki yhdessä leikkiä, että rahaliitto ei olisi mihinkään kadonnut. Kansallisen indeksin käyttöönotto ei olisi euron typeryyden tunnustamista tai oman valuutan käyttöönottoa, vaan ”kansallinen euro”. Olisi varmaan fiksumpaa olla mainitsematta markkaa tässä yhteydessä. Puhutaan vaan eurosta koko ajan, niin hitaammat eivät ymmärrä, mistä on kyse, eivätkä ehdi periaatteen vuoksi vastustaa hyvää ideaa.

Jos niiden kasvojen pelastaminen on niin tärkeää Euroopan paavolipposille ja elinkeinoelämäsedille, niin tuossa olisi valmis ratkaisu. Euro voisi jatkaa elämäänsä korivaluuttana, kuten se aikoinaan olikin. Kaikki voisivat sanoa voittaneensa.