Eduskuntaryhmän hajoamisen primus motor oli Petteri Orpo – kokoomuksen johto ei halunnut ottaa maineriskiä, kenttä suhtautui Halla-ahoon paljon suopeammin

Sampo Terho oli keskeisessä roolissa perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamiseen johtaneessa prosessissa eikä minkäänlainen ajopuu, väittää Lännen Median toimittaja Lauri Nurmi uutuuskirjassaan Perussuomalaisten hajoamisen historia. Tiedetoimittaja Marko Hamilo perkaa aihetta.

Viime torstaina Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon saaneen Lauri Nurmen lokakuussa julkaistun kirjan keskeinen sanoma tuli esille jo hänen Lännen Median lehtiin kirjoittamissaan jutuissa jo ennen Jyväskylän puoluekokousta, ja varsinkin sen jälkeen.

Kirjassaan Nurmi tarjoaa kuitenkin kattavan kokonaiskuvan niistä käänteistä, jotka johtivat eduskuntaryhmän hajoamiseen.

Kirjassa on myös jonkin verran uutta tietoa ja siinä oiotaan eräitä vääriä tai vähintään harhaanjohtavia käsityksiä, joita puoluekokouksen jälkeisessä uutisoinnissa on esitetty.

Soini olisi halunnut jatkaa

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamisen historia vahvistaa sen, että oman eduskuntaryhmän perustaminen ja loikkaaminen ei ollut soinilaisten A-vaihtoehto siinä tapauksessa, että Sampo Terhoa ei valita puolueen johtoon, vaan puolue olisi mieluummin pitänyt kaapata takaisin.

Nurmella on luotettava tieto siitä, että Timo Soini olisi periaatteessa halunnut jatkaa puheenjohtajana ainakin hallituskauden loppuun. Silloin hän olisi myös voinut varmasti jatkaa ulkoministerinä. (s. 137) Tätä voi kutsua Soinin A-suunnitelmaksi.

Soini tosin oli harkinnut luopumista jo vaalikauden 2011-2015 loppupuolella (s. 157), mutta silloin hän olikin oppositiojohtaja. Alkuvuodesta 2017 tilanne oli toinen. Jussi Halla-aho oli vuodenvaihteessa kertonut julkisesti harkitsevansa Soinin haastamista. Nurmen käsityksen mukaan Soini luopui, koska tämä joko ei olisi voittanut Halla-ahoa äänestyksessä tai vaikka olisikin, hän ei olisi enää nauttinut totutulla tavalla kentän laajaa ja vankkumatonta tukea.

– Soinilla olisi ollut vain hävittävää kilpailussa Halla-ahoa vastaan. Ei olisi ollut mitään järkeä asettua ehdolle. Timo teki ainoan oikean ratkaisun, Soinin lähipiiriin kuuluva tukija totesi Nurmelle. (s. 157)

Soini ilmoitti luopumisestaan sunnuntaina 5. maaliskuuta plokissaan.

– Jos vielä viikkoa ennen hänen luopumisilmoitustaan olisi kysytty perussuomalaisten hallitusporukassa olleilta ihmisiltä, joilla oli puolueessa eniten tietoa tilanteesta, he olisivat olleet sillä kannalla, että Timo haluaa jatkaa. Ei hän etukäteen meille kertonut. Vaimolleen Tiinalle hän varmaan oli jutellut, tuskin monelle muulle, jos kellekään, eräs sisäpiiriläinen totesi Nurmelle (s. 158).

Näin Soini siirtyi suunnitelmaan B: Soinille mieluisa ehdokas puheenjohtajaksi. Pöytä oli katettu Jussi Niinistölle tai Sampo Terholle, joista jälkimmäinen otti haasteen vastaan. Terho ilmoittautui puheenjohtajakisaan 6. maaliskuuta.

Vaihtoehto C oli esillä jo viikkoja ennen puoluekokousta. Siinä halla-aholaiset erotettaisiin (s. 226) enemmistön päätöksellä eduskuntaryhmästä ja enemmistö jatkaisi Sipilän hallituksessa. Tämä olisi edellyttänyt sitä, että puoluehallitus olisi nimennyt enemmistön perussuomalaisten eduskuntaryhmäksi.

Tässä vaihtoehdossa soinilaiset olisivat pitäneet puoluetuen ja puolueorganisaation. Enemmistön saamista puoluehallituksessa hankaloitti kuitenkin se, että kaikki varapuheenjohtajuudet menivät Halla-aholle lojaaleille perussuomalaisille.

Nurmen mukaan tämä vaihtoehto oli pohdinnassa vielä puoluekokousviikonlopun sunnuntaina puolilta päivin.

Tämä toteutusversio rakentuu pitkälti toiveajattelun varaan, ja siksi hyvän aikaa sitten varasuunnitelmaksi oli otettu myös puhdasverinen loikkausoperaatio, Nurmi kuittaa puolueen takaisinvaltaushankkeen.

Niinpä toteutuu vaihtoehto D, jossa 20 kansanedustajaa eroaa perussuomalaisesta eduskuntaryhmästä puoluekokouksen jälkeisenä tiistaina muodostaakseen uuden eduskuntaryhmän.

Tietyssä mielessä puoluekokouksen dramaattisin hetki ei ollut Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi, vaan Laura Huhtasaaren valinta 1. varapuheenjohtajaksi puolustusministeri Jussi Niinistön sijaan.

Huhtasaaren valinta vaikutti puoluehallituksen voimasuhteisiin niin, että soinilaisille ei jäänyt mitään mahdollisuuksia puolueen kaappaamiseen suunnitelman C mukaan.

Jussi Niinistö olisi voinut pitää puolueen kasassa

Toisaalta Jussi Niinistö kertoo Nurmelle, että perussuomalaiset olisi mahdollisesti voinut jatkaa hallituksessa, jos hänet olisi valittu 1. puheenjohtajaksi.

– Henkilökohtaisesti uskon, että asiat olisivat voineet mennä toisin, jos olisin saanut jatkaa. Olisin edustanut linjan jatkuvuutta ja ollut keskustalle ja kokoomukselle yhdessä sovitun hallituspolitiikan takuumies. Olisin edustanut puoluetta, kun Halla-aho olisi ollut Brysselissä, Niinistö arvioi.

Halla-aho oli lähettänyt ennen puoluekokousta Niinistölle sähköpostin, jossa hän oli luvannut tämän saavan pitää salkkunsa (s. 222).

Nurmi kumoaa myös käsityksen, jonka mukaan Jussi Niinistö olisi ollut hajottajien aloitteellisin toimija ja Sampo Terho vain jonkinlainen ajopuu. Kun salaliittolaiset kokoontuivat maanantaina klo 13 valtioneuvoston linnassa, otti Sampo Terho johtajan roolin ja tarttui samalla vallankahvaan: hänestä tulisi perusteilla olevan puolueen puheenjohtaja, Nurmi kirjoittaa (s. 228).

– Väite siitä, että Terho olisi ollut operaatiossa sivustakatsoja, ei pidä paikkaansa. Terho päinvastoin alkaa johtaa puhetta tapaamisissa. Sunnuntaina Terhon mieltä on painanut tappio Halla-aholle, mutta poliitikon ammattitaitoon kuuluvat paineensietokyky ja nopea ulkoinen toipuminen takaiskuista, Nurmi kirjoittaa.

Soini ei pelästynyt Halla-ahon tuomiota

Nurmi käy läpi halla-aholaisten ja soinilaisten skismaa alusta asti. Halla-aho oli lähellä päästä eduskuntaan jo 2007, kunnallisvaaleissa 2008 valtuustopaikka tuli helposti. Sen jälkeen Halla-ahon kimppuun kävivät poliittiset vastustajat, mikä johti kaupunginvaltuutetun Scripta-blogin kirjoitusten poliisitutkintaan. Halla-aho sai syytteen eurovaalien alla.

Soini ei asettanut tuomioistuimen käsittelyä odottavaa Halla-ahoa eurovaaliehdokkaaksi, vaikka oli itse ensin uhonnut, että hän asettaa Halla-ahon ehdolle riippumatta siitä, mitä oikeusprosessissa tapahtuu.

– Hän oli luvannut minulle sen ja ilmoittanut, että olen ehdolla, Halla-aho totesi Nurmelle (s. 279). Ääni kellossa kuitenkin muuttui, ja se tapahtui ennen kuin Halla-ahon tueksi alettiin keräämään nimiä valitsijayhdistystä varten.

Halla-aho epäilee, että Soini näki riskinä, että Halla-aho olisi perussuomalaisten ehdokkaana saanut listalla toiseksi eniten ääniä Soinin jälkeen, eikä vaaliliittokumppani kristillisdemokraattien Sari Essayah olisi mennyt läpi. Soini oli kristillisdemokraateille palveluksen velkaa, koska hän oli 2003 päässyt eduskuntaan kristillisdemokraattien kanssa Uudenmaan vaalipiirissä tehdyn vaaliliiton ansiosta. Rannalle jäi yllättäen KD:n Antero Laukkanen.

Juha Mäki-Ketelän porukka alkoi kerätä nimiä kannatusyhdistykseen vasta sen jälkeen, kun Soini oli hylännyt Halla-ahon. Halla-aho pysyi kuitenkin lojaalina perussuomalaisille ja kieltäytyi kannatusyhdistyksen ehdokkuudesta. Mäki-Ketelä oli samaan aikaan perustamassa Muutos 2011 -puoluetta, jonka tarkoitus oli koota maahanmuuttokriittisiä 2011 eduskuntavaaleihin.

Eurovaalien lähestyessä keväällä 2009 Soini ja Halla-aho olivat keskustelleet säännöllisesti Helsingin Sokoksen kahvilassa, ja keskustelut jatkuivat uudestaan vuonna 2010. Kaupunginvaltuutettu Halla-aho ei tuohon aikaan ollut perussuomalaisten jäsen ja hän harkitsi Muutos 2011 -puolueen ehdokkaaksi lähtemistä.

– Minulle syntyi mielikuva, että perussuomalaisissa oltiin huolissaan Muutos 2011 -puolueesta ja nähtiin se, että minulla on kannatuspotentiaalia siellä, ja pelättiin sitä, että lähden mukaan hankkeeseen. Perussuomalaisten puolelta tuli aloite, että lähtisin heidän ehdokkaakseen, Halla-aho kertoo Nurmelle.

Soini siis halusi estää maahanmuuttokriittisten äänestäjien kannatuksen siirtymisen Muutos 2011 -liikkeelle ja varta vasten pyysi Halla-ahon perussuomalaisiin.

– Tieto on uusi ja muuttaa poliittisesta lähihistoriasta vallitsevaa käsitystä, Nurmi kirjoittaa (s. 280).

Kuninkaantekijät olivat Eerola ja Immonen

Soini siis alusta pitäen käytti hyväksi maahanmuuttokriittistä liikettä saadakseen perussuomalaisille kannatusta. On mahdollista, että hän ei itse olisi noussut eduskuntaan vuonna 2003 edes edullisen vaaliliiton avulla ilman Tony Halmeen tuomaa julkisuusbuustausta. Vuoden 2011 jytkystä iso osa tuli heränneestä maahanmuuttokriittisyydestä, ja vuonna 2015 sen rooli oli vielä suurempi, kun vaalirahakohu ja paskalaki olivat jo mennen talven lumia.

Mikään ulkopuolinen taho ei siis kaapannut perussuomalaista puoluetta kesäkuussa 2017. Maahanmuuttokriittisyys oli ollut osa puolueen identiteettiä jo 14 vuotta, ja asia korostui uusissa jäsenissä.

Nurmen mukaan Halla-aho nousi perussuomalaisten johtoon hyvin perinteisellä tavalla (s. 126). Samaan tapaan Alexander Stubbin syrjäyttäminen kokoomuksen johdosta lähti liikkeelle eduskuntaryhmän sisällä virinneestä tyytymättömyydestä, ja samaan tapaan keskustan eduskuntaryhmässä pohditaan nyt, kuka olisi paras haastaja Juha Sipilälle, ja pitäisikö Sipilä haastaa, jos hän ei itse ymmärrä väistyä.

Todelliset kuninkaantekijät olivat kansanedustajat Juho Eerola ja Olli Immonen, eivät Hommafoorumin nimimerkit.

– Kun tapasin ihmisiä ja juttelin heidän kanssaan, alkoi paljastua, että eduskuntaryhmässä oli aika monta samalla lailla ajattelevaa kansanedustajaa. Keskustelimme enemmän ja enemmän ja pohdimme yhteisillä lounailla, kuka olisi paras puheenjohtaja puolueellemme. Tulimme vakuuttuneiksi, että pyydämme Jussia tehtävään, Eerola kuvaili kevään 2016 tapahtumia Nurmelle.

Halla-aho ja hänen tukijansa järjestivät yhteisen kokouksen eduskunnassa alkukesästä 2016. Silloin kukaan ei vielä ollut perustanut Halla-ahon tueksi mitään keskusteluryhmiä.

Halla-aho kertoi Nurmelle antaneensa alkukesän kokouksessa varovaisen alustavan lupauksen Soinin haastamisesta. Jos hän ei olisi suostunut, olisi Eerola ryhtynyt tehtävään itse. Hän kuitenkin totesi Halla-aholle, että ei saisi puolueesta ikinä sellaista, joka tavoittelisi Suomen suurimman puolueen asemaa.

Porukka pyrki saamaan aikaan Halla-ahon ehdokkuutta pönkittävää julkista keskustelua. Hanke ei onnistunut. Toimi Kankaanniemi sai Teuvo Hakkaraisen suostuttelusta tehtäväkseen hoitaa aloitteenteon blogillaan.

Julkinen keskustelu ei kuitenkaan käynnistynyt. Nurmen mukaan blogi oli turhan polveileva ja runollinen, ja skuuppi oli piilotettu pitkän tekstin keskelle. Vain kokoomuksen Verkkouutiset siteerasi blogia, mutta sekään ei saanut debattia roihuun.

Hommafoorum herää jälkijunassa

Muutaman kuukauden päästä Hommafoorumilla alkaa tapahtua. Syyskuun 26. päivänä nimimerkki Lalli IsoTalo ehdottaa kampanjaa PS:n pj:n vaihtamiseksi, yhtenä keinona puolueeseen liittyminen.

Maratonpitkään viestiketjuun kirjoittavilla ei ollut kuitenkaan mitään käsitystä siitä, että heidän toivomansa prosessi on jo käynnissä, ja Halla-aho on antanut alustavan suostumuksensa jo kesäkuussa.

Monet hommafoorumilaiset jättävätkin jäsenhakemuksen, osa hyväksytään, osa saa hylsyn ja jotkut ihmettelevät prosessin hitautta, kun mitään vastausta ei kuulu. Puoluehallituksessa jää keväällä käsittelemättä paljon hakemuksia, Nurmi kirjoittaa.

Juho Eerola arvioi Nurmelle, että halla-aholaiset hyötyivät huhusta, jonka mukaan uusia Halla-ahon kannattajia ei hyväksytty jäseniksi. Eerolan mukaan kyse saattoi olla työmäärän paljoudesta, eikä osaa hakemuksista olisi hyväksytty, vaikka puheenjohtajakilpailu ei olisi ollut käynnissä.

Halla-aho olisi voittanut puheenjohtajavaalin ilman viimeisten kuukausien aikana puolueeseen liittyneitä uusia jäseniäkin. Puolue sai paljon uusia, maahanmuuttokriittisiä jäseniä ensimmäisen jytkyn jälkeisinä vuosina.

Puoluekokouksen jälkeen media kohisi Facebook-ryhmästä, joka oli perustettu tukemaan Halla-ahon valintaa. Halla-aho kertoi Nurmelle syyskuussa 2017, että satakuntalaisen Kari Liljan perustama Halla-aho puheenjohtajaksi -keskusteluryhmällä ei ollut vaikutusta hänen ehdokkuuteensa tai valintaansa (s. 133).

Nurmen mukaan Halla-aho olisi saatettu äänestää Jyväskylässä puheenjohtajaksi siinäkin tapauksessa, että verkossa ei olisi ollut ensimmäistäkään hänen tuekseen perustettua viestiketjua.

Vaikka suurin osa nettikeskustelijoista ei tiennyt, että eduskuntaryhmän jäsenet olivat kysyneet Halla-ahoa puheenjohtajaehdokkaaksi jo kesäkuussa, ja että Halla-aho oli alustavasti suostunut (s. 135), ei mikään tullut yllätyksenä Timo Soinille.

Soini tiesi Halla-ahon harkinnasta kesästä 2016 lähtien, ja Nurmen arvion mukaan aavisti että se todella johtaa ehdokkuuteen (s. 284).

– Asia oli vuotanut saman tien siitä porukasta, jolla tapasimme. Juttelin Terhon kanssa muista asioista, ja kävi ilmi, että Timo oli kuullut tapaamisesta ja ollut siitä kiinnostunut, Halla-aho kertoi Nurmelle haastattelussa syksyllä 2017.

Kaiken takana oli kokoomus

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoaminen oli täydellinen onnistuminen keskustalle ja kokoomukselle. Politiikantoimittaja Unto Hämäläinen kirjoittaa Ylen kolumnissaan, että “perussuomalaisten hajoaminen sataa suoraan keskustan ja kokoomuksen laariin”.

Kreeta Karvala kirjoittaa Iltalehden näkökulmassaan, kun Ylen marraskuun puoluekannatusmittauksen mukaan perussuomalaisten suosiosta oli sulanut yli kolmannes, että tähän myös hallituksessa tietoisesti pyrittiin.

Miksi perussuomalaiset antoivat hajottaa itsensä? Oliko kyse vain Soinin pysymisestä ulkoministerinä, ja olisiko pilkkominen ollut ehkäistävissä?

– Uuvattiporukassa on puhuttu siitä, miten on ollut isänmaan kannalta tärkeää, että jatketaan hallituksessa ja pidetään hallitus pystyssä, mutta emme olisi lentäneet hallituksesta edellä mainituista syistä, jos ei olisi ollut tiedossa, että hallitus voidaan pitää pystyssä myös tällaisella tempulla. Se vei kaikki aseet käsistämme, että he olivat jo luvanneet keskustalle ja kokoomukselle, että loikkaus tapahtuu ja hallitus saadaan jatkamaan sillä konstilla, Halla-aho kertoi Nurmelle haastattelussa syksyllä 2017 (s. 275).

Soinin, Orpon ja Sipilän yhteinen suunnitelma alkoi muotoutua ehkä jo huhtikuussa, viimeistään toukokuussa.

Nurmen kirjan mukaan Sipilän keskusta olisi juuri ja juuri voinut hyväksyä Halla-ahon perussuomalaiset, tosin varapuheenjohtajavalinnat tekivät siitä vaihtoehdosta entistäkin hapokkaamman.

Olisiko kokoomus voinut hyväksyä hallitusyhteistyön jatkamisen Halla-ahon kanssa, jos vaihtoehtona olisi ollut vain hankalat neuvottelut Rkp:n ja kristillisdemokraattien kanssa?

Kokoomus ilmoitti Orpon suulla jo 19. tammikuuta, että “kokoomus ei voi tietenkään olla mukana arvojensa vastaisessa kokoonpanossa” (s. 150). Neljä päivää myöhemmin Orpo Ylelle: “Se on tietenkin aivan selvää, että kokoomus toimii vain arvojensa mukaisessa hallituksessa.” Sama viesti toistuu kevään mittaan monta kertaa. Epämääräinen muotoilu ennakoi Orpon myöhempää retoriikkaa arvopohjasta.

Mutta oliko se bluffia? Mitä jos Orpolle ei olisi tuotu Halla-ahon päänahkaa hopeatarjottimella, vaan hänet olisi pakotettu miettimään myönnytyksiä Rkp:lle ja kristillisdemokraateille?

Orpo ei bluffannut

Kirja ei anna tähän selkeää vastausta, joten soitan Nurmelle ja kysyn hänen arviotaan.

– Heti kun Halla-aho kertoi harkitsevansa, oli selvää alusta lähtien, että Petteri Orpon julkikuva ei kestä yhteistyötä Halla-ahon kanssa, Nurmi sanoo.

Nurmi perustelee näkemystään kirjassaankin kuvaamalla varoittavalla esimerkillä. Ruotsin kokoomuksen eli moderaattien puheenjohtaja Anna Kinberg Batra ei Nurmen haastattelussa joulukuussa 2016 pitänyt hallitusyhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa mitenkään mahdollisena, ja ongelmaksi muodostui nimenomaan erilainen arvopohja.

Tammikuussa 2017 Kinberg Batra kuitenkin teki U-käännöksen ja väläytti porvariallianssin ja ruotsidemokraattien mahdollista yhteistyötä. Moderaattien kannatuksesta suli välittömästi 2,1 prosenttiyksikköä. Yhteistyötä ruosidemokraattien kanssa jyrkästi vastustava allianssikumppani keskusta taas nosti kannatustaan 2,3 prosenttiyksiköllä.

Moderaattien kannatus hupeni edelleen kesän mittaan, ja Kinberg Batran kujanjuoksu päättyy elokuussa eroilmoitukseen kuukausia jatkuneiden erovaatimusten väistämättömänä lopputulemana, Nurmi kirjoittaa.

Orpo oli jo pakolaiskriisin aikana syksyllä 2015 tullut sisäministerinä tunnetuksi “sydän lämpimänä” -retoriikastaan, ja sen varaan hän rakensi nousunsa puheenjohtajaksi, Nurmi kirjoittaa. U-käännökseen Orpolla ei ollut varaa, kun kilpailevissa puolueissa kytätään hänen mahdollista poliittista virhettään.

Yhteistyötä perussuomalaisten kanssa vastustivat Nurmen mukaan varsinkin Ben Zyskowicz, Alexander Stubb ja Sanni Grahn-Laasonen.

Kokoomuksen johto on jo vuosia pyrkinyt kilpailemaan ennen kaikkea vihreiden kanssa vihreiden omalla agendalla. Kokoomuksen perinteinen oikeistolainen ja konservatiivinen identiteetti on heikentynyt, kun puolue on pyrkinyt valtaan hinnalla millä hyvänsä. Tämä valtapyrkimys on tehnyt kokoomuksesta pelokkaan ja myötäilevän mediaa kohtaan. Puolue on jäänyt Brysselin vangiksi, kuten kesäkuussa kirjoitin Suomen Uutisissa.

Paljastavaa on kuitenkin se, kuinka ohut kokoomuksen mediaa pelkäävä liberaalieliitti on. Eduskuntaryhmästä vain Wille Rydman ja Susanna Koski olisivat olleet valmiita jatkamaan yhteistyötä Halla-ahon kanssa. He puolustivat yhteistyön jatkamista julkisesti – on mahdollista, että moni muukin kansanedustaja oli hiljaa samaa mieltä (s. 257).

Kokoomuksen kenttäväki oli kuitenkin aivan toisella kannalla. Nurmi toteutti perussuomalaisten puoluekokousta edeltäneellä viikolla kokoomuksen paikallisvaikuttajille kyselyn siitä, “voiko kokoomus heidän mielestään olla samassa hallituksessa perussuomalaisten kanssa, jos perussuomalaisten puheenjohtaja on Jussi Halla-aho”. Kyselyyn vastasi yli neljäsataa kokoomuslaista.

Puolueen naisista vain niukka enemmistö, 53 prosenttia, torjui yhteistyön. Miehistä paljon suurempi enemmistö, 63 prosenttia, olisi sitä vastoin hyväksynyt hallitusyhteistyön jatkamisen (s. 258).

Todennäköisesti puolueen äänestäjäkunnassa suopeus Halla-ahon perussuomalaisia kohtaan olisi ollut vieläkin laajempaa.

Nurmen oma agenda paistaa välillä läpi

Perussuomalaisten hajoamisen historia -kirja on ennen kaikkea erittäin hyvin lähteytetty ja neutraalisti esitetty kuvaus puolueen hajoamiseen johtaneista tapahtumista. Aika ajoin kirjoittaja tuo kuitenkin esille omia mielipiteitään. Niistä on helppo päätellä, ettei Nurmi ainakaan halla-aholainen ole.

Nurmi esimerkiksi ymmärtää Laura Huhtasaaren kommentin ihmisoikeuksista ja Halla-ahon Kreikka ja panssarit -heiton (s. 88) juuri samalla tavalla väärin kuin media, joka niistä aikanaan lavasti kohun. Todellisuudessa Huhtasaari ei väittänyt, että ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille, eikä Halla-aho toivonut tankkeja Ateenan kaduille. Huhtasaari kommentoi sitä, mitä tavoitteita varten ihmisoikeussopimukset ovat olemassa (eivät ainakaan terrorismin edistämiseksi), ja Halla-aho epäili Kreikan demokratian kypsyyttä tehdä vaikeita päätöksiä.

Tavallisesti tällaista asenteellisuutta pitäisi politiikkaa käsittelevässä tietokirjassa heikkoutena. Tässä tapauksessa se, että tekijän agenda paistaa läpi, vain lisää teoksen uskottavuutta. Kukaan ei voi ainakaan epäillä Nurmen olevan Halla-ahon puolella Soinia vastaan.

Kirjassa on myös hauskoja anekdootteja. Työmatkansa pyöräilevä Halla-aho kohtasi kesällä Bulevardilla hikilenkkiä polkeneen Stubbin. Miehet pysähtyivät jakamaan kokemuksiaan suuren puolueen johtoon nousemisesta. Stubb muisteli satoja puhelinsoittojaan ja kysyi, montako puhelua Halla-aho oli soittanut kampanjansa aikana.

– En ensimmäistäkään.