Hallitus lupaa intersektionaalista tasa-arvoa, mutta luvassa onkin marxismia – ja se antaa aktivisteille avoimen valtakirjan esittää faktana lähes mitä tahansa

Moni hieraisi silmiään hallituksen julistettua että Suomi tavoittelee intersektionaalisen tasa-arvon kärkipaikkaa maailmassa. Mitä ihmettä on intersektionalismi ja eikö tässä nyt olisi parempaakin tekemistä, moni kysyi. Hallitus on kuitenkin aivan tosissaan. Erityisesti punavihreille poliitikoille intersektionalistisuuden edistäminen on arkijärjen ohittava aatteellinen tavoite, joten meidän muidenkin on nyt hyvä tietää, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Hallituksen julistettua uuden tasa-arvo-ohjelmansa hallituksen sisäministeri, vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalo kiirehti ylistämään ohjelmaa blogissaan. Ohisalo kertoo mm. että hallituksen tasa-arvo-ohjelma on feministinen ja että sen ohjaava “pääajatus” on intersektionaalisuus.

Monille tavallisille suomalaisille heräsi kysymys siitä, mitä ihmettä intersektionaalisuus edes tarkoittaa ja miksi Suomi tarvitsee sellaista. Onko tasa-arvon tilanne tai tasa-arvon käsite Suomessa nyt jotenkin oleellisesti muuttunut ja jos on, niin kuka tällaisen havainnon tai päätöksen on tehnyt ja milloin?

Onko tasa-arvon tilanne tai tasa-arvon käsite Suomessa nyt jotenkin oleellisesti muuttunut ja jos on, niin kuka tällaisen havainnon tai päätöksen on tehnyt ja milloin?

Eivät ainakaan suomalaiset itse. Suuri osa keskustelijoista ei ollut “intersektionaalisuudesta” kuullutkaan. Mitä se on? Selvää on ainakin se, että ministeri Ohisalo ja vihreät epäilemättä uskovat että suurin osa suomalaisista ryhtyy heti intersektionalismin kannattajiksi, kunhan heille vain ensin kerrotaan, mistä on kyse.

Asiaan pitää kuitenkin tutustua itse jos haluaa tietää mitä tuleman pitää. Hallituksen punavihreän siiven mainospuheiden varaan ei kannata jäädä. Hieman kuten “sosialistinen internationalismi” niin myös “feministinen intersektionalismi” on ikävä kyllä muutakin kuin vain hienon kuuloiseksi tarkoitettu sanapari. Terminologian taustalla on myös todellista – joskaan ei välttämättä kovin järkevää – sisältöä. Ja aivan kuten Neuvostoliittokaan ei ollut oikeasti työläisten paratiisi, myöskään intersektionalismi ei tule todellisuudessa saavuttamaan kannattajiensa palopuheissa lupaamia tavoitteita.

Ajatussuuntauksena intersektionalismin taustalta löytyy niin radikaalimarxilaista “kriittistä rotuteoriaa” kuin akateemista postmodernismia. Ja siinä missä postmodernismi Kiasman seinällä saattaa vielä olla harmitonta ja taiteelliset arvot lopulta katsojan silmässä, postmodernismi valtionhallinnossa ei todellakaan enää sitä ole. Jotta ymmärtäisimme mistä oikein on kyse, kannattaa aloittaa itse käsitteen historiasta.

Kriittistä rotuteoriaa yliopistoilta

Eli mikä ihmeen intersektionalismi?

Intersektionalismi käsitteenä on peräisin yliopistoilta, tarkemmin ottaen akateemisesta feministisestä tutkimuksesta. Vaikka tasa-arvoministeri Thomas Blomqvist kiirehtikin kommentoimaan Ohisalon lausuntoja halkomalla hiuksia siitä, ettei hallituksen ohjelmassa tosiasiassa käytetty sanaparia “intersektionaalinen feminismi” vaan puhuttiin vain yleisesti “intersektionaalisuudesta”, niin itse asiassa ministeri Ohisalo on kuitenkin – ikävä kyllä – täysin oikeassa: intersektionalismi liittyy jo aivan määritelmällisestikin nimenomaan feminismiin ja feministiseen tutkimukseen.

Intersektionalismin käsitteellä Crenshaw tarkoitti sitä, että hänen mukaansa yhteiskunnallisen syrjinnän muotoja tulee arvioida erilaisten syrjittyjen identiteettien risteyksinä.

Käsitteen “intersektionalismi” lanseerasi yhdysvaltalainen feministitutkija Kimberlé Williams Crenshaw vuonna 1989. Crenshaw edustaa “mustaa feminismiä” ja on myös yksi niin sanotun “kriittisen rotuteorian” perustajista. Kriittinen rotuteoria ei siis nimestään huolimatta tarkoita esimerkiksi Saksassa 1930-luvulla vallinnutta ajattelutapaa, vaan kyseessä on aivan todellinen nykypäivän akateeminen tutkimussuuntaus. Mutta millaista kriittistä rotuteoriaa on nyt siis suomalaisille hallituksen toimesta luvassa?

Intersektionalismin käsitteellä Crenshaw tarkoitti sitä, että hänen mukaansa yhteiskunnallisen syrjinnän muotoja tulee arvioida erilaisten syrjittyjen identiteettien risteyksinä. Englanniksi risteys on “intersection” – tästä siis ajatussuuntauksen nimi. Esimerkiksi Crenshaw itse on musta ja nainen. Intersektionalismin teorian mukaan ihmiset hänen “intersektiossaan” saattaisivat siis kohdata sekä rotusyrjintää että sukupuolisyrjintää, ja vieläpä niin että toinen syrjinnän muoto saattaisi pahentaa toista. Esimerkiksi Crenshaw ajatteli, että sukupuolisyrjintää huomioitiin enemmän tilanteissa, joissa syrjintää kohdannut nainen oli valkoihoinen.

Intersektionalismi on siis feministinen – vai pitäisikö sanoa rotufeministinen – teoria yhteiskunnassa esiintyvästä syrjinnästä. Kun raaputetaan maalipintaa hieman lisää, löytyy sen alta vielä muutakin: marxismia ja postmodernismia.

Marxilaisuus kohtaa postmodernismin

Alunperin intersektionalismi oli ymmärrettävästikin melko marginaalinen akateeminen tutkimuskysymys. Sen valtavirtaistumista ei ainakaan auttanut alan tutkijoiden lähes läpäisemätön akateeminen proosa, josta tavallisen kaduntallaajan on vaikea saada edes selvää.

Intersektionalismi yhdisti erilaisia marxilaisuudesta vaikutteita saaneita tutkimusaloja uudeksi tutkimuksen ja aktivismin muodoksi.

Taustalla vaikuttivat kuitenkin alusta alkaen ideat feminismin lisäksi kahdesta muustakin ajatussuuntauksesta: marxismista ja postmodernismista. Karl Marxilta tuttu luokkasorron käsite – jossa yhteiskunta nähdään luokkien välisen kamppailun ja sorron areenana – löysi sujuvasti tiensä intersektionaaliseen ajatusmaailmaan. Voisi jopa sanoa, että intersektionalismi yhdisti erilaisia marxilaisuudesta vaikutteita saaneita tutkimusaloja uudeksi tutkimuksen ja aktivismin muodoksi.

Tällaisia tutkimusaloja maailmalla ovat esimerkiksi “Women’s studies”, “Black studies”, “Queer studies” ja “Whiteness studies”. Eroa suuntauksissa on lähinnä vain sillä mistä “intersektiosta” käsin yhteiskuntaa halutaan marxilaisittain katsoa: sortavatko miehet naisia (patriarkaatti sortavana rakenteena), valkoiset mustia (valkoinen ylivalta sortavana rakenteena), heterot homoja (heteronormatiivisuus sortavana rakenteena), ja niin edelleen. Intersektionalismi laittoi vain vanhan ja kolhiintuneen Marxin teorian uuteen sateenkaarenväriseen pakettiin, ja vanhat työväenluokan ja omistavan luokan luokkakonfliktit saivat nyt luvan jäädä vain yhdeksi “intersektioksi” muiden joukossa.

Intersektionalismi laittoi vain vanhan ja kolhiintuneen Marxin teorian uuteen sateenkaarenväriseen pakettiin.

Toinen merkittävä tekijä intersektionalismin kehityksessä oli postmodernismi. Postmodernismiin vaikuttaneilta ajattelijoilta kuten Antonio Gramscilta, Michel Foucaultilta, Gilles Deleuzelta, Ernesto Laclaulta ja Chantal Mouffelta haettiin vaikutteita joilla voitiin perustella kaiken tiedon suhteellisuutta ja sitä, kuinka erilaiset yhteiskunnalliset prosessit rakentavat tietoa ja todellisuutta. Keskiössä on lähes kaiken näkeminen valtasuhteiden prisman läpi. Esimerkiksi: jos perinteinen tieteellinen menetelmä ei tarjoakaan intersektionalistien mielestä oikeita tutkimustuloksia tai tilastoista ei löydykään riittävästi väitettyä syrjintää, tiede pitää “problematisoida” ja sen tulokset “dekonstruoida”. Ehkä tiede itsessään onkin rasistista, seksististä tai homofobista?

Intersektionalismi tarjoaa avoimen valtakirjan aktivisteille

Jos tämä kaikki kuulostaa vaaralliselta lähtökohdalta hallituksen toimien toteuttamisen kriteeriksi Suomessa, niin se johtuu siitä, että lähtökohta onkin vaarallinen. Erilaisille aktivistiryhmille ja aktivistitutkijoille intersektionalismi, ja aivan erityisesti marxismin ja postmodernismin yhdistelmä, antaa käytännössä täysin avoimen valtakirjan esittää faktana lähes mitä tahansa he vain keksivätkin esittää.

Miksi näin? Ensinnäkin, intersektionalistisessa teoriassa ei uskota objektiiviseen todellisuuteen. Aate ei ylipäänsä perustu tosiasioihin, niistä tehtäviin havaintoihin tai näiden havaintojen kyseenalaistamiseen, paitsi tietenkin silloin, jos kyseenalaistaminen tapahtuu teorian neuvomaan suuntaan. “Valta-asemassa” olevia (valkoihoisia, miehiä, heteroseksuaaleja) saa kyseenalaistaa, olivatpa he tosiasiassa valta-asemassa tai eivät, tai olivatpa he oikeassa tai väärässä. Teorian kuvailemissa “uhripositioissa” olevia (ei-valkoihoisia, naisia, seksuaalivähemmistöjä) taas ei saa kyseenalaistaa, vaan heidän kertomuksensa pitää ottaa sellaisenaan vastaan.

Käytännössä mikä tahansa hulluinkin väite menee läpi, kunhan se noudattelee teoriaa. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa esimerkiksi niin sanottu “Grievance Studies” -skandaali, jossa pieni ryhmä intersektionalistiseen feminismiin ja muihin sen kaltaisiin tieteenaloihin tympääntyneitä tutkijoita lähetti demonstraation vuoksi mahdollisimman päättömiä tutkimuspapereita alan tutkimusjournaaleihin. Yhdessä tutkimuspaperissa esimerkiksi Hitlerin Mein Kampfin sisältöä oli vain muunnettu feministiseen muotoon.

Tutkimuspaperit julkaistiin eivätkä alan tutkijat tajunneet edes epäillä mitään ennen kuin tempauksen tehneet tutkijat paljastivat, mistä on kyse.

Intersektionalismin kuvailemaa syrjintää ei voi mitata

Yksi intersektionalismin hienoimpia piirteitä sitä toteuttaville tasa-arvo-virkahenkilöille onkin se, ettei intersektionalistisen teorian tuottamia väitteitä voi mitenkään objektiivisesti mitata, todentaa, tai kumota. Sama pätee myös hallituksen tavoittelemaan intersektionalistiseen tasa-arvoon yhteiskunnallisena ilmiönä: ei ole käytännössä mitään tapaa esimerkiksi arvioida, kuinka “intersektionaalinen” Suomi tällä hetkellä on, tai kuinka intersektionaalinen sen pitäisi olla.

Intersektionalistisen teorian tuottamia väitteitä voi mitenkään objektiivisesti mitata, todentaa, tai kumota

Intersektionalismin kuvailemat ominaisuudet eivät ylipäänsä ole yhteismitallisesti verrattavissa. Jos esimerkiksi henkilö kokee tulleensa syrjityksi koska on tiettyä sukupuolta, tiettyä ihonväriä ja tiettyä seksuaalista suuntautumista, ei ole lähes missään tilanteessa mahdollisuuttakaan selvittää, tapahtuiko näin ja jos tapahtui, johtuiko se sukupuolesta, ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta, tai näiden yhdistelmästä, ja missä suhteessa.

Saattaa tuntua uskomattomalta, että maan hallitus todella ryhtyisi ratkaisemaan jotain ongelmaa tietämättä edes mitä ongelmaa se ratkaisee tai miten, mutta intersektionalistisen tasa-arvon puute Suomessa on juuri tällainen tapaus. Paljonko Suomessa on intersektionalistista tasa-arvoa? Kukaan ei tiedä. Paljonko sitä pitäisi olla? Kukaan ei tiedä sitäkään.

Tässä suhteessa “intersektionaalinen tasa-arvo” tuleekin epäilemättä olemaan virkamiehille ja alan aktivisteille hieman samanlainen bonanza kuin integraatiotoimenpiteet maahanmuuttopolitiikassa: niitä täytyy vain aina olla enemmän, ja mitä enemmän ne eivät toimi, sitä enemmän niitä vain tarvitaan. Ikiliikkuja on keksitty.

Intersektionalismi ei ole teoria tasa-arvosta

Intersektionalismin kannattajien mukaan intersektionalismi on teoria tasa-arvosta ja näin ollen intersektionalismin kannattaminen on vain tasa-arvon kannattamista. Tämä ei ole totta.

Intersektionalistit eivät esimerkiksi yritäkään muodostaa kuvausta kaikista niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat yksilön “yhteiskunnalliseen asemaan”. Tällaisia tekijöitähän voisivat olla vaikkapa älykkyys tai lahjakkuus, luonteenpiirteet kuten ahkeruus tai tunnollisuus, terveys, ulkonäkö tai ihan vain silkka hyvä tai huono tuuri. Kaikki nämä tekijäthän muodostaisivat vähintään yhtä järkeviä “intersektioita” kuin intersektionalismin teoriakin, mutta koska ne eivät ole identiteettejä, intersektionalistit eivät ole kiinnostuneita niistä.

Intersektionalismi ei ole teoria syrjinnästä eikä teoria tasa-arvosta. Se on ennen kaikkea teoria uhri-identiteeteistä ja samalla harjoitus näiden uhri-identiteettien rakentamiseksi. Erityisen koomiseksi tämä muuttuu silloin, kun “sorrettujen” ryhmien jäsenet eivät itse koekaan olevansa sorron kohteena, tai eivät kannata intersektionalismia. Johtuen postmodernista taustastaan intersektionalismi on kuitenkin täysin luodinkestävä kaikkia eriäviä mielipiteitä tai teoriaa vastaan hangoittelevia tosiasioita vastaan.

Intersektionalistisen ajattelun seuraukset oikeusvaltiolle ja tasa-arvolle lain edessä

Vaikka intersektionaalisen tasa-arvon tavoittelu olisi kuinka päätöntä tai mahdotonta, tämä ei toki vielä estä hallitusta yrittämästä. Ja vaikka intersektionalistisen teorian kuvailemat ilmiöt eivät olisikaan todellisia, intersektionalistisen politiikan vahingot sen sijaan todennäköisesti ovat.

Esimerkiksi mitä tapahtuu suomalaiselle tasa-arvokäsitykselle, kun hallitus alkaa jakaa ihmisiä “intersektioihin” sukupuolen, ihonvärin ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella? Mitä tapahtuu syyttömyysolettamalle, jos yhteiskuntaa pyöritetään sen käsityksen varassa, että valkoinen lihaa syövä heteromies on aina kuitenkin syyllinen, vaikka rikosta vielä etsittäisiin? Mitä tapahtuu yksilön oikeuksille, kun hän on aina vain ryhmänsä edustaja? Tai hyvälle hallinnolle ja tutkittuun tietoon perustuvalle päätöksenteolle, kun postmodernismiin ja marxilaisuuteen perustuvat teoriat päästetään ohjaamaan hallinnollista päätöksentekoa ja todellisuuskäsitystä? Entä häviävätkö ryhmäidentiteettien väliset erot niitä korostamalla?

Intersektionalismin tosiuskovaisia mikään tästä ei tietenkään haittaa. Meidän muiden on kuitenkin nyt laitettava vastaan.

Suomi on jo tasa-arvoinen

Kuten kommunismi aikoinaan, myös intersektionalismi vakuuttaa olevansa ratkaisu todellisiin tasa-arvon ongelmiin. Sitä se ei ole. Suomessa vallitsee jo tasa-arvo lain edessä. Suomalaiset yleisesti ottaenkin kannattavat tasa-arvoa ja ihmisten tasavertaista kohtelua, eivätkä syrjintää. Sikäli jos syrjintää todella esiintyy, siihen tarvitaan parempia hoitokeinoja kuin intersektionalismin kaltaista uskomushoitoa, joka vetoaa tiettyihin ryhmiin koska se kuulostaa hienolta ja toisiin koska he tavoittelevat sen avulla valtaa.

Pyrkimyksessään luoda identiteettisyrjinnästä vapaa maailma intersektionalismi tulee käytännössä vain kiristämään nämä identiteettierot äärimmilleen. Tästä on jo huolestuttavia merkkejä maailmalla. Suomeen tätä ei tarvita.