Margaret Thatcherkin epäili, onko EU hyväksi eurooppalaisille

Rautarouvana tunnettu Iso-Britannian entisen pääministeri Margaret Thatcher suhtautui EU:iin skeptisesti. Hän painotti kansojen itsemääräämisoikeutta, piti maan puolia EU:n laajenemispyrkimyksiä vastaan ja piti tiukasti kiinni omasta maan omasta valuutasta. Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut toimittaja Matti Hukari kirjoittaa Thatcherin EU-näkemyksistä. 

Perussuomalaiset vaikuttavat europarlamentissa sen kolmanneksi suurimmassa ECR ryhmässä (European Conservatives and Reformists), jonka merkittävin puolue – historiallisilta ansioiltaan – on Iso-Britannian konservatiivipuolue. Anglosaksisessa maailmassa konservatismi ei tarkoita uudistusten vastustamista, vaan pikemminkin markkinatalouteen ja yrittäjyyteen luottamista sekä kristillisten hyveiden ja kansallisten kulttuuriperinteiden kunnioittamista. Brittikonservatiivien merkittävimpiä johtajia viime vuosisadalla olivat Winston Churchill ja Margaret Thatcher.

”Taloudellinen yhteistyö ei vaaranna kansallisten perinteiden vaalimista. Ne voidaan tuhota vain omien kansalaisten huonon itsetunnon avulla”

Churchill oli Euroopan yhdentymistä toukokuussa 1948 visioineen Haagin konferenssin aloitteentekijä, mutta ei hän silti ajatellut Iso-Britannian tuohon Euroopan yhdentymiskehitykseen liittyvän. Perussuomalaisten nykypolitiikassa tärkeä asia, niin Europarlamentissa kuin kotimaankin politiikassa, on Euroopan Unionin rakenteiden uudistaminen kansojen itsemääräämisoikeutta painottavampaan suuntaan. Tällaista lähestymistapaa puntaroi ensimmäisenä merkittävänä eurooppalaisena poliitikkona Margaret Thatcher.

Thatcher parlamentissa ja eläkejärjestelmän asiantuntijana

Thatcher valittiin parlamenttiin ensimmäistä kertaa 1959 Finchleystä. Valintaa oli edeltänyt kahdeksan vuoden aktiivinen puoluetyö useine vaaliehdokkuuksineen ja perheen perustaminen sekä tieteellinen tutkimustyö kemistinä, jäätelön lisäaineiden kehittäjänä. Syödessämme pehmisjäätelöä, voimme kiittää nautinnostamme Thatcheria.

Parlamenttiuransa Ensimmäisinä vuosina Thatcher keskittyi naisten tasa-arvokysymysten edistämiseen sekä koulutus- ja tiederesurssien puolustamiseen.  Pääministeri Harold MacMillan nimitti vuonna 1961 Thatcherin eläkkeistä ja sairausvakuutuksista vastaavan ministeriön valmistelevaksi virkamieheksi. Virka oli poliittinen, ja se piti hoitaa parlamenttityön ohella seuraaviin vaaleihin saakka, jotka pidettiin 1964. Tässä tehtävässä hänestä kouliintui sosiaalipolitiikan rahoituksen asiantuntija.

Suhde Euroopan integraatioon tuli vastaan ensi kerran juuri noihin aikoihin, kun Edward Heath neuvotteli MacMillanin nimittämänä erityisedustajana Iso-Britannian jäsenyydestä Euroopan Talousyhteisössä. Tammikuussa 1963 Ranskan presidentti Charles De Gaulle hylkäsi Heathin hakemuksen. Thatcher oli perehtynyt jäsenyyden mahdollisiin vaikutuksiin brittien sosiaaliturvan rahoituksessa, eikä pannut pahakseen De Gaullen ylimielistä ratkaisua. Jäsenyysneuvotteluja kuitenkin jatkettiin 60-luvun lopulla hiljaisesti, kun konservatiivit olivat oppositiossa, ja Thatcher jatkoi parlamenttiuraansa.

Thatcherin visio Euroopan Talousyhteisöstä täsmentyy

Keväällä 1967 Thatcher teki kaksi kuukautta kestäneen vierailun Yhdysvaltoihin. Matkallaan hän sai opposition parlamenttiedustajaksi poikkeuksellisen arvostavan vastaanoton. Vierailun aikana Thatcher pohti useissa yhteyksissä Euroopan Talousyhteisön tulevaisuutta sekä Iso-Britannian roolia yhdentyvässä Euroopassa. Keskustelukumppaneina olivat mm. New Yorkin osavaltion pitkäaikainen kuvernööri Nelson Rockefeller, kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) pääjohtaja Pierre-Paul Schweitzer ja Massachusettsin Teknillisen Korkeakoulun (MIT) taloustieteen professori Paul Samuelson.  Vierailun aikaisissa lehdistöhaastatteluissaan Thatcher näki Euroopan Talousyhteisön tärkeänä poliittisesti ja olennaisena osana rauhaa ylläpitävänä yhteisönä. Sitä tulisi kehittää ainoastaan vapaakauppa-alueena ja Iso-Britannian tulisi mennä siihen mukaan.

Kesäkuussa 1970 konservatiivit voittivat Edward Heathin johdolla vaalit, ja Thatcherista tuli opetus- ja tiedeministeri uuteen hallitukseen. Pääministeri Heathin suuri tavoite oli liittyminen EEC:n. Neuvottelut ja niitä pohjustavat keskustelut aloitettiin hallituksessa heinäkuussa 1971. Thatcher jäi vähemmistöön vaatiessaan tiukempia ehtoja jäsenyydelle, ja Iso-Britannia liittyi Euroopan talousyhteisöön vuoden 1973 alusta. Heath menetti parlamenttienemmistönsä vuonna 1974 pidetyissä vaaleissa, ja valtaan nousi uudelleen Labourin Harold Wilson.

Konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi

Thatcher valittiin oppositiossa vaikuttavien konservatiivien puheenjohtajaksi 11.2.1975.  Puheenjohtajakamppailun aikana kilpakumppanien Edward Heathin ja Willie Whitelawn tukijat leimasivat Thatcheria sanalla ”eurooppavastainen”. Kyse oli poliittisesta panettelusta, sillä Thatcherilla oli selväpiirteinen visio kuinka Euroopan Talousyhteisöä kehitettäisiin taloudellista hyvinvointia tukevaksi. Se ei tapahtuisi byrokratiaa lisäämällä, vaikka byrokratialle annettaisiin kuinka kauniita nimityksiä.

Kesällä 1975 Labourin hallituksen pääministeri Harold Wilson käynnisti vaalilupaustensa mukaisesti kansanäänestyksen EEC:n jäsenyydestä. Thatcher asettui puolustamaan saavutettua jäsenyyttä. Hän perusteli kantaansa sanoen ”ranskalaisista ei ole tullut vähemmän ranskalaisia jäsenyytensä myötä” ja ymmärsi että ”taloudellinen yhteistyö ei vaaranna kansallisten perinteiden vaalimista. Ne voidaan tuhota vain omien kansalaisten huonon itsetunnon avulla”. ”EEC:n tarkoitus on vahvistaa taloutta taistelussa kommunismia vastaan”. Liittovaltiota Thatcher sanoi vastustavansa ja huolehtivansa siitä, että liittovaltiota ei rakenneta. Kansanäänestyksessä 67 % äänestäjistä kannatti Ison-Britannian pysymistä Euroopan yhteisöissä. Maan ay-liike sekä Labourin vasen laita olivat tuolloin hyvin laajasti Euroopan Talousyhteisön jäsenyyttä vastaan. Kensingtonin puoluekokouksessa 19.1.1976 pitämässään puheessa Margaret linjasi Britannian luonnollisen ideologisen liittolaisen olevan Yhdysvallat, ja kaikkea Euroopan Unioniin viittaavaa kehitystä on varottava, sillä se johtaisi sosialismia muistuttavaan byrokratiaan.

Kesällä 1978 Saksan Liittokansleri Helmut Schmidt ja Ranskan presidentti Valery Giscard d’Estaing päättivät puskea läpi Euroopan rahajärjestelmän EMS:n ja valuuttakurssijärjestelmän ERM:n. Käytännössä järjestelmä olisi sallinut siinä mukana olevien valuuttojen arvon vaihdella 6 % valuuttaputken sisällä. Konservatiivien euromyönteinen siipi oli menossa varauksetta mukaan. Thatcherin talouspoliittinen neuvonantaja Adam Ridley teki Thatcherille selvityksen, jonka mukaan systeemi oli poliittinen luomus, joka ei edesauttaisi maan taloutta. Aina kun Ranska tai Saksa ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin, ne olisivat rahaliiton oloissa taakkana Britannialle. Tämä ajaisi lopulta talousyhteisön poliittiseen itsemurhaan. Thatcher oli silloin kuitenkin vain oppositiojohtaja. Todellisista päätöksentekijöistä Englannin keskuspankin johtaja Sir George Bolton otti vastustavan kannan ja sai pääministeri Gallaghanin päättämään, että Iso-Britannia ei liittynyt ERM:iin. Adam Ridleyn ennustuksen oikeellisuus on kuitenkin nähty viime vuosien eurokriisssä.

Kesällä 1978 Thatcher linjasi konservatiivien vaaliohjelman tuleviin vaaleihin seuraavasti: EEC tuli kehittää yhtenäiseksi ja vahvaksi ulkopolitiikassa, jotta se olisi riittävä vastavoima Neuvostoliiton laajenemiselle. Mutta sisäpoliittisesti hän halusi pienentää EEC:n ja europarlamentin valtaa kansalliseen lainsäädäntöön nähden.

Pääministeri Thatcherin aktiivinen europolitiikka

Konservatiivit voittivat parlamenttivaalit toukokuussa 1979 ja Iso-Britannia sai historiansa ensimmäisen naispääministerin. Vaalitulos herätti riemunkiljahduksia mantereella, sillä konservatiiveja pidettiin myönteisempinä Euroopan Talousyhteisölle kuin Labourin hallitusta.  Tuore pääministeri sai ensimmäiseksi valtiovieraakseen Helmut Schmidtin. Vierailun lehdistötilaisuudessa Thatcher teki kuitenkin selväksi että Britanniaa ja Länsi-saksaa yhdistää eniten NATO, eikä EEC.

Kesäkuussa Thatcher teki vierailun Ranskaan, Presidentti Valery Giscard d’Estaingin kutsumana. Sitä vierailua ei voi kuvata menestykseksi. Ylhäisötaustainen valtiomies sanoi Élysée-palatsin hovimestarille Margaretin muistuttavan täsmälleen heidän perheensä entistä englantilaista kotiapulaista. Thatcheria huolettivat EEC:n budjetin maksuperusteet, jotka olivat alusta pitäen epäsuotuisia briteille. Budjetista 70 % lohkaiseva yhteinen maatalouspolitiikka CAP (Common Agriculture Policy) tuki rahallisesti niitä maita, joiden maatalous oli tehottominta ja ylituotanto suurinta. Brittien maatalous oli yhteisön tehokkainta ja niinpä seitsemänneksi vauraimman maan maksuosuus oli toiseksi suurin. Ranska toimi tuolloin EEC:n puheenjohtajamaana ja d’Estaing lupasi suullisesti hoitaa asian tasapuolisemmin marraskuussa pidettävässä Dublinin huippukokouksessa.

Vaikutti siltä, että tulevan Euroopan Yhteisön instituutioiden rakentajat suosivat tehottomuutta kaikessa – ei vain maataloudessa.

Syksyllä 1979 Thatcher alkoi ajatella syvällisemmin Euroopan Talousyhteisöä ja sen kehittämissuuntia.  Vaikutti siltä, että tulevan Euroopan Yhteisön instituutioiden rakentajat suosivat tehottomuutta kaikessa – ei vain maataloudessa. Kesällä 1975 pidetyn kansanäänestyksen aikana yleinen ilmapiiri ja brittien yleisradioyhtiö BBC olivat suosineet eurooppalaisuutta, mutta EEC:n tulevaisuudenkuvasta ei silloin keskusteltu analyyttisesti. Näytti siltä, että tätä tehottomuuden linjaa eivät byrokratian oksille päässeet poliitikot olleet halukkaita muuttamaan, sen kummemmin kuin tehottomuuden suosimisesta hyötyvät jäsenmaatkaan.

Niihin aikoihin uuden Pääministerin tuli tehdä jälleen päätös ERM:n liittymisestä. Euroopan Komission puheenjohtajaksi 1977 siirtynyt entinen Labour-hallituksen sisäministeri Roy Jenkins painosti Thatcheria liittymisen puolesta. Painostus ei tehonnut vaistoonsa luottavaan Thatcheriin, ja lokakuussa 1979 hän ilmoitti, että edelleenkään Iso-Britannia ei liity ERM järjestelmään. Thatcherin asenne sai ministeriöiden väen hikoilemaan, mutta kansansuosio lisääntyi.

”En voi leikkiä hyväntekijää brittiläisten veronmaksajien rahoilla, Britannian nettomaksuosuutena miljardi puntaa on kohtuuton hinta.”

Lokakuussa 1979 Luxemburgissa pidetyssä Churchillin muistoseminaarissa Margaret ilmoitti esitelmässään ”en voi leikkiä hyväntekijää brittiläisten veronmaksajien rahoilla, Britannian nettomaksuosuutena miljardi puntaa on kohtuuton hinta.  Britannian koulutusjärjestelmä, terveydenhuolto ja sosiaaliturva tarvitsevat tuon miljardi puntaa kipeästi”.  Siihen aikaan komissiossa keskusteltiin Euroopan Yhdysvalloista ja käytettiin jo nimitystä Euroopan Unioni. Komission tavoitteena oli luoda yhteinen valuutta jäsenmaille. Britannian virkakunnasta saman innostuksen vallassa olivat EEC suurlähettiläs Michael Butler ja ulkoministeriön EEC suhteista vastannut David Hannay sekä ulkoministeriön kansliapäällikkö Michael Balliser.  Nämä Ulkoministeriön eurohenkiset kirjoittivat Thatcherille että yhteismarkkinat ja tulliliitto eivät riitä, vaan tarvitaan syvempi poliittinen yhteisö.

Kauniit puheet eivät hurmanneet Thatcheria kun hän valmistautui 29.11.1979 alkavaan huippukokoukseen. Thatcherin mielestä komission suunnitelmat arvonlisäverokannan yhtenäistämisestä ja verotuoton ohjaamisesta suoraan EEC:n kassaan olivat ajatuksena järkyttäviä. Mitähän Thatcher ajattelisi viime talvena esitetystä polttoaineverosta, jonka tuotto menisi suoraan EU:n kassaan? Roy Jenkins soitti 2 päivää ennen kokousta, että brittihallitus ei saisi sieltä toivomaansa tulosta eli maksujen tasaamista ja nettomaksajan roolin loppumista. Britannian valtiontalous oli silloin työväenpuolueen jäljiltä sellaisessa kunnossa, että vuosittainen valtion lainatarve oli 10 miljardia puntaa.

Dublinin huippukokous marraskuussa 1979

Kokouksesta tuli EEC:n historian mielenkiintoisin. Liittokansleri Schmidt sanoi ”jos kaikkien jäsenmaiden tulot ja menot EEC-kassaan tasattaisiin, olisi se yhteisön loppu saman tien”.  D’estaingin mukaan jäsenmaksuperusteiden muuttaminen ei ollut ”teknisesti mahdollista”. Margaret teki näille herroille selväksi että kyse on tahdosta, eikä tekniikasta. Ensimmäisen kokouspäivän illallisella Thatcher piti keskustelua yllä neljän tunnin ajan. Usein toistuva lause oli ”haluan rahani takaisin”, jota tehosti käsilaukun heilunta. Epäreilusta budjettimekanismista hyötyneet jäsenmaat – Ranska etunenässä – olivat kaikki aiemmat vuodet onnistuneet välttämään keskustelua aiheesta.

Komissio ehdotti brittien nettomaksun osuuden tippumista 350 miljoonaan puntaan. Ratkaisua ei kuitenkaan tehty, sillä Thatcheria sapetti komission ehdotus kuinka Iso-Britannian pitäisi luovuttaa merialueidensa rajojen sisällä olevia Pohjanmeren öljyvaroja muille jäsenmaille, vastineena omien rahojensa takaisin saamiselle. D’estaing oli unohtanut kesäkuussa antamansa lupauksen, ja Thatcher sai kerralla rokotuksen EEC:n poliittista kulttuuria vastaan.  Ranskan mielestä kyseessä ei ollutkaan yhteisön ongelma, vaan pelkästään Britannian ongelma. Thatcher ymmärsi vähemmästäkin kauppasuhteiden eroavaisuudet. Yhdysvaltain sekä Brittiläisen Kansainyhteisön jäsenmaiden kanssa kauppaa hidastivat joillakin tavaroilla tullimuurit, mutta silti kauppasuhteet olivat tuottoisaa markkinataloutta – ilman tukiaiskiemuroita.

Neuvottelut jatkuivat ylimääräisessä huippukokouksessa Luxemburgissa huhtikuun lopulla 1980. Sielläkään ei päästy sopuun Iso-Britannian maksuosuudesta. EEC:n ulkosuhteiden neuvosto neuvotteli asiasta koko toukokuun ajan, Italian ehdotuksen pohjalta. Se sisälsi kolmivuotisen ohjelman, jolla brittien maksuosuutta vähennettäisiin asteittain.  30.5.1980 Ulkoministeri Lordi Garrington sai Brysselissä aikaan sovun, jonka pääministerikin hyväksyi. Briteille palautettiin kaksi kolmasosaa jäsenmaksuista, ilman koplauksia muihin asioihin. Manner-Euroopan lehdet kirjoittivat kilvan kuinka sopimus oli voitto Thatcherille, mikä tietysti nosti hänen suosiotaan kotimaassa.

Rautarouva oli voittanut ensimmäisen taistelunsa Euroopan yhteisössä. Hän teki ulkomaankauppaministeri John Nottin kanssa muistion kokemustensa pohjalta. Siinä he totesivat, että Iso-Britannian pitkän tähtäimen etu ei ole mukanaolo pönkittämässä Ranskan maatalouspolitiikkaa, antamalla yhä laajemmin talouden päätösvaltaa tulevalle Euroopan Unionille.

Brittien eurotaival Thatcherin jälkeen

Thatcherin hallitusten aikana 1980-luvulla konservatiivien Eurooppa-asenteet kehittyivät skeptisempään suuntaan, ja puolueen euromyönteinen siipi pieneni. Thatcher voitti kolmannet parlamenttivaalit vuonna 1987 ja niiden jälkeen hän antoi Euroopan yhdentymistä koskevan antipatiansa kuulua yhä selvemmin. Liittovaltiota muistuttavat poliittiset rakenteet ja keskitetty päätöksenteko kuulivat kunniansa mm. Bruggessa pidetyssä puheessa 1988. Thatcher kertasi silloin kuinka hän on jo 1960-luvulta saakka kannattanut sellaista Euroopan yhdentymiskehitystä, mikä mahdollistaa vapaakaupan ja tehostaa kilpailua talouselämässä, mutta hänen johdollaan britit eivät alistuisi Brysselistä johdettuun liittovaltioon. Thatcher ei suostunut edelleenkään liittymään Euroopan rahaliittoon, minkä johdosta osa hänen hallituksensa ministereistä erosi virastaan. Sen kriisin jälkimainingeissa Thatcher itsekin joutui eroamaan marraskuussa 1990. Jälkiviisaasti voi todeta, että Thatcher aavisti jo 1970-luvulla että eurooppalaisille veronmaksajille ja kansojen vapaudelle integraatiosta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Vuonna 1990 Thatcherin jälkeen pääministeriksi tullut John Majorkin oli hyvin varovainen EU-asioissa, jotta euroskeptinen konservatiivipuolue pysyisi hänen takanaan. Vuonna 1997 siirryttiin 13 vuotta kestäneeseen Tony Blairin ja Gordon Brownin ”Uusi Labour”-aikaan. Poissa oli 70-luvun Labourin sosialismi ja kielteinen asenne Euroopan integraatioon. Tony Blair oli aktiivinen ulkopolitiikassaan ja yritti nostaa maansa painoarvoa Euroopan Unionissa. Konservatiivioppositio pyrki puolestaan 2000-luvun alun vaaleissa profiloitumaan euroskeptisillä teemoilla, mutta vaalivoiton ne toivat vasta 2010, jolloin David Cameronista tuli pääministeri.

Cameron vastustaa Thatcherin tapaan EU-instituutioiden toimivallan kasvua ja EU:n budjetin paisumista. Cameron ei myöskään halua EU-tasoisen finanssisääntelyn tiukennusten johtavan siihen, että Lontoon Cityn asema yhtenä maailman suurista rahoituskeskuksista heikkenisi. Jos sääntely menee sijoittajien kannalta liiallisuuksiin, siirtyy moni suuri pankki ja vakuutusyhtiö Lontoosta New Yorkiin, Tokioon tai Geneveen. EU:n Kauppa- ja maatalouspolitiikassa Cameronin hallinto on silti aktiivinen uudistaja. Iso-Britannia tavoittelee EU:n sisämarkkinoiden avaamista, erityisesti palveluissa, digitaalitekniikassa ja energiamarkkinoilla.

Cameron sai neuvoteltua EU:n kanssa uudet jäsenyysehdot 19.2.2916. Seuraava jännityskohta brittien EU-saagassa on odotettavissa jo 23.6.2016, jolloin toteutetaan Cameronin lupaama kansanäänestys EU-jäsenyyden jatkamisesta. Thatcherin pääministeriaikojen jälkeen Euroopan Unionin yhdentyminen on tuonut esiin juuri niitä ongelmia, joista Thatcher varoitteli jo 70- ja 80-luvuilla. Siksi arvelisin Thatcherin ja Churchillin äänestävän – mikäli eläisivät – Britannian eroamisen puolesta.

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.