Yksi mies voi pilata brittipääministeri Theresa Mayn uhkapelin – työväenpuolueen Jeremy Corbyn

Britannian politiikassa pelataan nyt todella suurilla panoksilla. Konservatiivipääministeri Theresa May ilmoitti aamupäivällä uusista parlamenttivaaleista. Hän saa vaaleissa vastaansa Jeremy Corbynin johtaman työväenpuolueen. Minkälainen mies on kyseessä? Lyökö May vetoa sen puolesta, että änkyrävasemmistolainen Corbyn häviää kolmannet vaalinsa? Yhdysvaltain ja Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut toimittaja Matti Hukari arvioi Labourin suuntaa ja sen johtajan Jeremy Corbynin taustaa.

Iso-Britannian työväenpuolue valitsi 12.9.2015 uudeksi puheenjohtajakseen Jeremy Corbynin. Valinnan teki puoluekokouksen äänestys, johon saattoi osallistua kun maksoi 3 puntaa ja vakuutti olevansa työväenpuolueen aatemaailman jakaja. Puoluekokouksen osallistujien enemmistö ei ollut perinteisiä Labourin puolueaktiiveja. Niinpä puolueen johdon tukemat keskustalaista linjaa edustaneet eturivin poliitikot hävisivät takarivin Corbynille.

Corbyn on 66-vuotias pitkän linjan poliitikko, joka ammattiliittovirkailijana työskennellessään aloitti poliittisen uransa paikallistasolla Haringeyssa 1974 ja myöhemmin Islingtonissa. Nuo kaupunginvaltuustot olivat 1970- ja 1980-luvulla tunnettuja ns. vasemmistokaheleista. Virallisemmin heidät tunnettiin Labourin militanttisiiveksi kutsuttuna vasemmistona (The Labour Party Young Socialists). 1980-luvulla Britanniassa muodostui kansanhuviksi seurata, mitä aloitteita nämä maailmanparantajat hallitsemiensa kaupunkien valtuustoissa keksivät. Lontoossa lehdistöneuvoksena toiminut Lasse Lehtinen muistelee kirjassaan Minä ja Thatcher, miten pubikansa kuuli, kuinka Lontoon Islingtonissa ehdotettiin sian valitsemista kaupunginvaltuustoon puolustamaan eläinten oikeuksia ja kiellettiin bussipysäkkien käyttö heteroilta. Haringeyssa taajaman pääkatu ehdotettiin nimettäväksi eversti Gaddafin valtaväyläksi. Näiden valtuustojen voimamies on nykyisin Labourin puheenjohtaja.

Corbyn ei suostunut laulamaan juhlajumalanpalveluksessa God Save The Queen – kansallishymniä.

Valintansa jälkeen Corbyn oli muutaman viikon ajan vakiopuheenaihe brittien päivälehdissä. Suurimman huomion sai kun Corbyn ei Battle of Britain 75-vuotispäivänä 17.9.2015 suostunut laulamaan juhlajumalanpalveluksessa God Save The Queen – kansallishymniä.

Labour menetti kannatusta keskustavasemmistolta

Tyrmäävimmän artikkelin kirjoitti (aiemmin vasemmistolaisena) kirjailijana ja kolumnistina laajasti arvostettu Nick Cohen The Spectator -lehdessä 19.9.2015. Cohen ajattelee, että silloin kun isänmaa puolustaa sosiaalisesti oikeudenmukaisia ja demokraattisia arvoja globaalisti, tulisi isänmaallisuuden olla vasemmistollekin ylpeyden eikä inhon aihe. Cohen ilmoitti jättävänsä vasemmiston, koska näkee uuden puheenjohtaja Corbynin toiminnan irvikuvana humanistisille ja liberaaleille arvoille. Cohen kysyy laajassa kolumnissaan, mitä itse asiassa on Corbynin valinneen Labourin vasemmistolaisuus nykyään? ”Corbyn ei ole vuosikymmenten aikana osoittanut kertaakaan solidaarisuuttaan Iranin ja arabimaiden naisliikkeille tai kurdien sosialistiselle työväenpuolueelle tai liberaaleille muslimeille. Sen sijaan Corbyn kaveeraa vasemmistoanarkistien, Holokaustin kieltäjien ja naisia syrjivien tahojen kanssa. Tarjotessaan oman maansa veronmaksajien aikaansaamaa sosiaaliturvaa epärealistisesti kaikille maahantulijoille, Corbyn tosiasiassa haluaa tuhota sosiaaliturvan rippeetkin oman maansa kansalaisilta, ja aikaansaada anarkiaa”, kirjoittaa Cohen.

Corbynin poliittinen ohjelma, kuten rautateiden sosialisoiminen, sukellusveneiden ydinaseistuksesta luopuminen ja rajoittamaton maahanmuutto eivät ole saaneet kiitosta konservatiiveihinkaan kallellaan olevista lehdistä (Daily Mail, Financial Times, Sunday Times), mutta noiden lehtien päätoimittajat ovat hillinneet syksyn 2015 pilkkaavia kirjoituksia ja muistuttaneet vastustajien väheksynnän yleensä johtaneen huonoon vaalimenestykseen.

Labourin historiasta

Kirjailija D.J. Taylor pohdiskeli keskustavasemmistolaisessa The Independent -lehdessä 20.9.2015, kuinka Corbyn muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan ja vaatimattomuutta korostavalla elämänasenteella Työväenpuolueen perustajiin kuulunutta Keir Hardieta. Hardie oli ensimmäinen Labour puolueen parlamenttiedustaja vuosina 1900-1915. Hänen elämänkatsomuksensa – kuten myös Labourin toiminta – perustui enemmän metodistikirkon opeille kuin marxismille.

Labour alun perin etsi vastausta kysymykseen, kuinka saada rikkaat auttamaan köyhiä ja kuinka saada köyhät luopumaan vihastaan rikkaampia kohtaan. Corbyn on puolestaan avoimesti marxilaisen luokkavihan tiellä.

Politiikkansa perusasenteessa Corbyn eroaa totaalisesti Hardiesta. Kun Labour alun perin etsi vastausta kysymykseen, kuinka saada rikkaat auttamaan köyhiä ja kuinka saada köyhät luopumaan vihastaan rikkaampia kohtaan, on Corbyn puolestaan avoimesti marxilaisen luokkavihan tiellä. Viimeisin Hardien kaltaista kristinuskoista sosiaalidemokratiaa tunnustanut työväenpuolueen johtaja oli pääministerinä kahteen otteeseen (1964-1970 ja 1974-1976) toiminut Harold Wilson.

Wilsonin puolestaan syrjäytti puheenjohtajan paikalta Jim Gallaghan, jonka myötä linja siirtyi vasemmalle. Samaan aikaan konservatiivien puheenjohtajaksi tuli Margaret Thatcher. Kun toukokuun 1979 historiallisten parlamenttivaalien alla lehdistö haastatteli Harold Wilsonin vaimoa, tämä kertoi aikovansa äänestää Thatcheria. Tuo lause kertoi Labourin sisäisestä tilanteesta enemmän kuin yksikään päätoimittaja tai poliittinen asiantuntija oli hoksannut. Jim Gallaghanin johtama Labour oli keskivertoäänestäjän mielestä liian vasemmistolainen.

Lokakuussa 1980 Labourissa alkoikin tapahtua, kun Gallaghan ilmoitti eroavansa. Sitä seuranneessa puoluekokouksessa 10.11.1980 linja meni entistäkin enemmän vasemmalle, kun puheenjohtajaksi valittiin trotskilainen sosialisti Michael Foot, jonka poliittinen ohjelma muistutti nykyistä Corbynin ohjelmaa. Footin linja ajoi karille kesäkuun 1983 vaaleissa pääministeri Thatcherin johtamien konservatiivien saadessa historian toiseksi suurimman parlamenttienemmistön. Uransa päättäessään Thatcher sanoi suurimmaksi saavutuksekseen ”Uuden Labourin” eli työväenpuolueen siirtymisen markkinatalouden kannattajaksi. Sen muutoksen tuleva johtohahmo Tony Blair valittiin ensi kerran parlamenttiin Segdefeldin vaalipiiristä vuoden 1983 vaaleissa.

Footin sosialismiin uskonsa menettäneenä puolueen sosiaalidemokraattinen siipi eli ns. neljän kopla: Shirley Williams, David Owen ja Bill Rodgers sekä Euroopan Komission puheenjohtaja Roy Jenkins perustivat maaliskuussa 1981 oman puolueen, joka otti nimekseen SDP (Social Democratic Party). Tuo puolue tunnetaan nykyään nimellä liberaalidemokraatit, joka muodostui SDP:n ja liberaalipuolueen yhdistyessä vuonna 1988.

Työväenpuolue on hävinnyt jo kahdet vaalit Corbynin johdolla – kuinka käy kesäkuun kahdeksantena?

Corbynin ensimmäiset vaalit puolueensa puheenjohtajana olivat toukokuun alussa 2016 järjestetyt Skotlannin parlamenttivaalit. Niissä tapahtui historiaa kun Työväenpuolue jäi kolmanneksi. Labourin Skottikansanedustaja Ian Murray arveli BBC:lle että äänestäjät eivät pidä Corbynia kyvykkäänä pääministeriksi. Seuraava takaisku tuli 23.6.2016 pidetyssä eurojäsenyyttä koskeneessa kansanäänestyksessä. Niissä vaaleissa Corbyn ja Labourin muut johtohenkilöt olivat virallisesti, mutta ponnettomasti, Iso-Britannian EU-jäsenyyden kannalla. Olisiko passiivisuus johtunut siitä että puoluetta lähellä olevan laatulehden The Guardianin arvostetun talousosaston päätoimittaja Larry Elliot julkaisi kesäkuun alussa eli juuri ennen vaaleja talouspoliittisen kirjan Europe Isn’t working, yhdessä taloustoimittaja Dan Atkinsonin kanssa. Kirjassa käydään läpi eurovaluutan historia, miksi euro luotiin, ja mitä sillä uskoteltiin tavoiteltavan. Yhteisvaluutta perustui valheelle, jossa Kreikka ja Italia otettiin mukaan, vaikka ne eivät täyttäneet Maastrichtin sopimuksessa 1992 sovittuja EMU-kriteerejä. Siksi myös Euroopan keskustavasemmisto on menettämässä uskoaan eurovaluuttaan. Labourin riveistä aktiivisia EU eron kannattajia olivat parlamentaarikot Gisela Stuart ja Frank Field. Iso-Britannian kansanäänestyksen aikaan YLE ei maininnut suomalaisille brittien laajasta keskustelusta yli puoluerajojen, vaan antoi suomalaisten ymmärtää Brexitin olleen pelkästään UKIPin aikaansaannosta.

”Vain vasemmistoradikaalit uskovat Corbynin talousidealismiin.”

Corbyn toiminta, tai paremminkin toimimattomuus, eurojäsenyyttä koskeneessa kansanäänestyksessä herätti kritiikkiä labourin sisällä. Corbyn valittiin uudelleen puheenjohtajaksi Liverpoolissa pidetyssä puoluekokouksessa 24.9.2016. Hän voitti haastajansa Owen Smithin ja sai äänistä 61,8 %. Viimeisimmän työväenpuolueen hallituksen ulkoministeri David Miliband purki tuntojaan tuloksen jälkeen ja epäili Corbynin poliittisen linjan järkevyyttä. ”Suuryritysten sosialisointi tuhoaisi tuottavuuden, valtion lisävelkaantuminen saattaisi Britannian Kreikan kaltaiseen tilanteeseen, eikä yrityksiä ja pienyrittäjiä voi verottaa hengiltä. Vain vasemmistoradikaalit uskovat Corbynin talousidealismiin.”

Kolmas tulikoe on tulossa. Britannian pääministeri, konservatiivien Theresa May ilmoitti tänään ylimääräisistä parlamenttivaaleista, jotka järjestetään kesäkuun 8. päivänä. Corbyn totesi heti tuoreeltaan olevansa vaaleihin valmis. Onkin mielenkiintoista nähdä, millä tavoin äänestäjät tällä kertaa suhtautuvat Corbynin linjaan.

Loppukevennyksenä: Toteutuiko Forsythen romaani ”neljäs sopimus”?

Englantilainen sotilaslentäjä ja sotareportteri Frederick Forsyth (s. 1938) ryhtyi menestysromaaninsa ”Shakaali” (ilm. 1971) myötä päätoimiseksi kirjailijaksi. Vuonna 1984 hän kirjoitti Trillerin ”Neljäs Sopimus”. Sen kantavana juonena on Labourin radikalisoituminen ja vasemmiston vaalivoitto, mikä olisi tuhonnut maan parlamentaarisen demokratian, mutta brittiagentit estivät vasemmistoradikaalien ja Neuvostoliiton kepposet. Trillerin kirjoittamisen aikaan brittivasemmistossa oli monenkirjavaa porukkaa Maolaisista ja muista kommunisteista lähtien. Nyt sinne ovat soluttautuneet lisäksi vihreätkin. Ehkä Corbynin puheenjohtajavalinta kertoo Forsythen olleen 30 vuotta aikaansa edellä.

Legendaarinen sosiaalidemokraattien kansanedustaja (1945-1955) Yrjö Kilpeläinen, joka tunnettiin myös sota-ajan pakinoitsijana nimimerkillä ”Jahvetti”, kiteytti poliittisen linjansa seuraavasti: ”Kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä”. Kunnallisvaalikamppailua ja kunnallisvaalien tulosta seuratessa tuli mieleen, että Vihreiden ideologiaan kannattaisi suhtautua samoin, mikäli mielimme pitää Helsingin viihtyisänä myös työssään autoa tarvitseville.

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.