Ne vuodet, joina kommunistit rakensivat Ylestä taisteluvälinettä – Reporadio sensuroi oikeistolaisia ja julisti räikeän puolueellisesti ”tiedostamista”, ”muutosta” ja ”aatteellista heräämistä”

Viime viikkojen kohu Yleisradion politisoitumisesta palautti kouriintuntuvalla tavalla mieliin seniorisukupolven hyvin muistaman ”reporadioksi” kutsutun aikakauden. Tuolloin räikeä puolueellinen aktivismi hivuttautui valtion mediaan. Reporadio oli esimerkki valtion radiomonopolin avoimen aatteellisesta värittymisestä, jossa hylättiin pyrkimys poliittiseen puolueettomuuteen. Lopulta ideologinen tuputtaminen oli niin päällekäyvää, että Ylen johtaja vaihdettiin, ja ohjelmatoimintaa normalisoitiin. Nykypäivänä lukijat saattavat nähdä yhtäläisyyksiä siihen, miten ideologinen sokeus voi turmella luotettavan median uskottavuutta ja moniäänisyyttä.

Aluksi ”reporadio” oli oikeistolainen pilkkanimitys vuosien 1965-1969 Yleisradiosta, jonka johtajan Eino S. Revon (1919-2002) aikana vasemmistoradikalismi sai puolueellisesti jalansijaa valtion mediamonopolin ohjelmatoiminnassa. Alkujaan vasemmistolaisuudelle ivaillut termi omaksuttiin käyttöön myös vasemmistopiireissä, mutta myönteisessä merkityksessä. Poliittisesti tiedostavissa piireissä ihailtiin ”reporadiolaisia”.

Myöhemmin termistä on tullut neutraalimpi viittaus Yleisradion politisoituneeseen aikakauteen 1960- ja 1970-lukujen aikana.

Kylmä sota kavensi sananvapautta ja lisäsi valtion otetta mediasta

Reporadion voi nähdä jatkumona kylmän sodan ajan rajoitetulle mediailmapiirille, jota määritti Yleisradion monopoli, mediasisältöjen parlamentaarinen valvonta ja lehdistön poliittinen ohjailu. Tuolloin Maalaisliitto, SDP ja SKDL pyrkivät keskittämään mediavaltaa luottopresidenttinä pidetylle Urho Kekkoselle. 1960-luvulla Kekkonen ajoi hanakasti television ja radion monopolisoimista varmistaakseen medioiden lojaalisuuden harjoitetulle sisä- ja ulkopolitiikalle.

Puolueellisuus näkyi tehokkaasti mustilla listoilla, joilla varta vasten suljettiin pois väärämielisiä, yleensä porvarillisia esiintyjiä.

Yleisradio ja sen apuyhtiönä toiminut MTV olivat 1960-luvun alussa jo parlamentaarisessa valvonnassa, mutta poliittista mediaa haastoi vielä yksi kilpailija. Suomen ensimmäinen TV-kanava, teekkareiden perustama TES-TV (myöhemmin Tesvisio) oli saanut toimiluvat ja aloittanut yksityiset lähetykset vuonna 1956. Se hiersi Kekkosen takana olleita valtapuolueita, jotka pyrkivät vaikeuttamaan yksityisen kilpailun edellytyksiä mm. lupamenettelyihin vaikuttamalla. Tesvisio ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, ja lopulta vuonna 1964 se sulautettiin Yleisradioon. Vuonna 1965 Maalaisliitto yritti vielä vallata Helsingin Sanomia, mutta se epäonnistui. Kekkonen tunnetaan historiassa lehdistölle lähettämistään myllykirjeistä, joilla hän yritti vielä ohjailla mediaa ja asettaa lehdistönvapaudelle tiukempia raameja.

Vuonna 1965 Kekkonen tuki maalaisliittotaustaisen Revon valintaa Ylen johtoon. Repo ajoi läpi useita uudistuksia. Vuodesta 1926 vuoteen 1965 saakka Ylen radiouutiset olivat olleet yksinomaan STT:n uutissähkeitä. Repo halusi eroon STT:n uutisista, sillä se olisi lujittanut Yleisradion asemaa suomalaisella mediakentällä entisestään. Ylen hallintoneuvosto ei kuitenkaan suostunut siihen, mutta STT:n sähkeuutisten rinnalle perustettiin oma uutistoimitus, ja toimittajien oma maailmankuva sai enemmän jalansijaa ohjelmatoimituksessa ja todellisuuden kehystämisessä. Vuoden 1966 vaalien myötä eduskuntaan ja myös Yleisradion hallintoneuvostoon tuli entistä vahvempi vasemmistokomento. Vuosina 1967-1969 Yleisradiossa Revon alaisuudessa vaikutti erityinen PTS-toimielin, jonka on nähty olleen paljon vasemmistolaisempi kuin silloinen eduskunta ja Ylen hallintoneuvosto.

Reporadio teki Yleisradiosta yhteiskunnallisen taistelun välineen

Konservatiivien parissa herättiin mm. siihen, millaista yhteiskunnallisen asenneilmapiirin haltuunottoa Yleisradio tuki näyttävällä uutisoinnillaan kommunistien mielenosoituksista ja nostamalla esille yksipuolisen vasemmistolaisia yhteiskuntakriittisiä performansseja. Yleisradion historiikissa Repoa luonnehdittiin sallivaksi uudistusten alullepanijaksi, joka nähtiin suurempien voimien välikappaleena, yhteiskunnassa patoutuneen muutosvoiman vapauttajana. Historiikissa myönnetään, että hänen myötään yleisradiosta tuli ”yhteiskunnallisen taistelun väline”. Kriitikoiden näkökulmasta tämäkin on vielä melko kaunisteltu ja romantisoitu näkemys reporadion ajasta ja pääjohtajan roolista.

Ideologisen mission värittämää toimitustyötä ihailtiin vasemmistopiireissä estoitta uudistusmielisenä journalismina. Räikeäkään puolueellisuus ja sisältöjen poliittinen epätasapaino ei saanut vasemmistoa itsekriittiseksi. Vastaavasti oikeistopuolella pelättiin valtion tiedotusmonopolin luisumista neuvostomielisten tahojen käsiin sekä muuntautumista demokratiaa uhkaavaksi sosialistisen Suomen propagandatorveksi. Kirjassaan Reporadio – Yleisradion vaaran vuodet 1965-1972 tietokirjailija Jarmo Viljakainen luonnehti reporadion ”uudenlaista” ohjelmatoimintaa vyörytykseksi kohti sosialismia:

”Reporadio lähetti paljon asiattomia ja yksipuolisia ohjelmia, joissa ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan nimissä noudatettiin huonoa lehtimiestapaa ja syyllistyttiin lukuisiin yksilöiden ja yhteisöjen oikeuden loukkauksiin. Porvarillisesti ajatteleville 1960-luvun reporadion radikaalit ohjelmat olivat epätasapuolisia ja repiviä. Heidän mielestään Revon johtama Yleisradio pilkkasi perinteisiä arvoja ja instituutioita ja teki ammattitaidottomasti selvästi yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen tähtääviä ohjelmia.”

Radikaaleimmat toimittajat kohdistivat muihin sosiaalista painetta, he pyrkivät järjestämään toverituomioistuimia, ja käytössä oli myös mustia listoja henkilöistä. Porvarillisina pidettyjä toimittajia ja heidän perheitään vainottiin.

Yleisradion politisoitumiseen liittyi myös Neuvostoliiton intressejä, sillä Moskovan tavoitteena oli Suomen ”henkinen miehitys” ja yhteiskunnan horjuttaminen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue, salainen tiedustelupalvelu KGB ja taistolainen Suomen kommunistinen puolue muodostivat akselin, joka hyödynsi Suomessa valmiiksi aktiivista vasemmistolaista liikehdintää. Marxilaiset halusivat lehdistön ja valtion radion levittävän heidän ajatuksiaan, ja aatteen aseman vahvistamiseksi oli erillinen Toimittajaliitto ry, Sirola-opisto ja Moskovan koulu. Suojelupoliisin mukaan juuri reporadion radikaaleimpina vuosina 1968-1969 Suomessa vallitsi radikaaliryhmien mukaan ”vallankumoukselle otollinen aika”.

”Informatiivisuudesta” tuli koodisana läpeensä ideologiselle ohjelmapolitiikalle

Virallisesti uuden ohjelmapolitiikan ylistettiin edistävän näkökulmien monipuolisuutta, mikä osoittautui käytännössä läpitunkevaksi vasemmistolaiseksi yhteiskuntakritiikiksi. Marxilaiset tutkijat Yrjö Ahmavaara ja Kaarle Nordenstreng kehittivät ohjelmapoliittisen linjauksen, joka teki ”informatiivisuudesta” tärkeimmän kriteerin sisällöille. Yleisradion esittämiltä ohjelmilta edellytettiin ”älyllistä aktivointia”, ja niiden tuli tiedottaa maailman ”todellisesta tilasta”. Informatiivisen linjan toivottiin aikaansaavan ihmisissä ”tiedostamista” ja aatteellista heräämistä. Repo Kuvasi, että yleisradiotoiminta ”ei suhteessaan yhteiskuntaankaan voi ohjelmatoiminnassa olla konservatiivinen, säilyttävä. Sanoisin mieluimmin, että sen ohjelmatoiminnan tulee olla juuriin tunkeutuvaa, muutosta tahtovaa.” (Pääjohtaja Eino S. Revon esitelmä Oy. Yleisradio Ab:n yhtiökokouksessa 31.1.1966, Yleisradion kirjasto)

Periaate ei koskenut vain uutisia, vaan oikeaoppisuuden tavoittelu laajennettiin kulttuurivallankumouksellisesti koko ohjelmatarjontaan kuten viihteeseen ja jopa lastenohjelmiin. Käytännössä informatiivisuudelta odotettiin vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kyseenalaistamista ja uusien mallien tarjoamista ”maailmankuvaksi”.

Vasemmistolaiset toimittajat organisoituivat tehokkaasti keskenään. Kirjassaan Viljakainen osoitti Kommunistisen puolueen keskuskomitean asiakirjojen pohjalta puolueen tukeneen Yleisradion radikalisoituneita toimittajia. Puolueellisuus näkyi tehokkaasti mustilla listoilla, joilla varta vasten suljettiin pois väärämielisiä, yleensä porvarillisia esiintyjiä. Radikaaleimmat toimittajat kohdistivat muihin sosiaalista painetta, he pyrkivät järjestämään toverituomioistuimia, ja käytössä oli myös mustia listoja henkilöistä. Porvarillisina pidettyjä toimittajia ja heidän perheitään vainottiin.

..jos toimittaja ei tehnyt riittävästi yhteiskunnan horjuttamiseksi, äärimmäisenä ojennuskeinona oli toverituomioistuin

Yleisradiossa 20 vuotta työskennellyt toimittaja Maija Dahlgren (1927-2014) kertoi muistelmissaan, että jos toimittaja ei tehnyt riittävästi yhteiskunnan horjuttamiseksi, äärimmäisenä ojennuskeinona oli toverituomioistuin:

”Hänet kutsutaan jonkun puoluehierarkiassa johtavassa asemassa olevan työtoverin työhuoneeseen … Huoneessa on tuomioistuin koolla. Kaikki muut istuvat, mutta syytetty seisoo asennossa oviseinällä. Sitten häntä syytetään, solvataan, ojennetaan, henkisesti kidutetaan, kunnes hän murtuu. Yleensä yksi käsittely riittää.”

Poliittinen puolueellisuus alkoi näkymään entistä voimakkaammin erilaisina kohuohjelmina, jotka pyrkivät provosoimaan rienaamalla perinteisiä arvoja ja yhteiskunnan instituutioita kuten maanpuolustusta, kirkkoa, isänmaallisuutta, siveellisyyttä ja erilaisia porvarillisia ihanteita. Ohjelmiin hivutettiin entistä enemmän sosialismia ja vallankumouksen ihailua. Konservatiiviset puolueet saivat näistä aihetta valituksiin ja epäluottamuslauseisiin. Mm. kokoomuksen Harri Holkeri syytti Yleisradiota ”mielipideterrorista”. Repo joutui siirtymään Yleisradion pääjohtajan paikalta vuonna 1969 radiojohtajan paikalle, jossa hän jatkoi vuoteen 1974 asti.

Vuoden 1970 eduskuntavaalien ”radiovaalien” tuloksessa näkyi monien mielestä reporadion vasemmistohenkisyyden kostautuminen. Tuolloin vasemmisto menetti määräävän valta-asemansa. Yleisradiota hallinneiden valtapuolueiden konservatiivisempien haastajien, kokoomuksen ja vennamolaisen SMP:n kannatus nousi merkittävästi. Reporadion vaikutus näkyi kuitenkin vielä pitkään, sillä uuden pääjohtajan Erkki Raatikaisen haasteeksi jäi selvitellä ristiriitoja ”reporadiolaisten” ja tasapuolisempaa uutisointia vaatineiden ”normalisoijien” välillä 1970-luvun alussa.

Reporadion merkitys nykypäivänä

Kaunistelevissa aikalaiskuvauksissa reporadio nähdään usein aikana, joka toi ”moniäänisyyden” Yleisradioon. Tämä näkökulma sivuuttaa tosiasiat niistä poliittisista olosuhteista ja motiiveista, joiden tuotetta reporadio oli. Kekkoslainen, epädemokraattinen ja sananvapaudelle vieras politiikka pyrki keskittämään mediaa valtiolliseen kontrolliin. Nykyaikana moniäänisyydellä tarkoitetaan jotain muuta kuin yksipuolista ideologista agendaa, ennakkosensuuria tai vapautta lähinnä valtiojohdon pyhittämille sisällöille.

Historian valossa olisi myös kapeakatseista romantisoida reporadion politisoitunutta aikaa ja selittää ylilyöntejä pelkällä idealistisella ja innokkaalla sukupolvikokemuksella. Esimerkiksi Ylen historiikissa reporadion aatteellisiin sisältöihin viitataan ”vastakulttuurina” ja samalla vältellään mainitsemasta, että reporadiolaisten ihailun kohteisiin kuului mm. Neuvostoliitto, Kuuba, Lenin, Stalin, Che Guevara ja Mao Tse-Tung. Kirjassaan Viljakainen huomauttaa, että Yleisradiosta tuli hegemoniataistelun kenttä, jossa länsimaista demokraattista yhteiskuntajärjestystä haastettiin yksipuolisesti koko valtion mediamonopolin ja myös Neuvostoliiton vaikuttajien voimin.

Demokratian ja moniäänisyyden näkökulmasta huolestuttavaa tarinassa on se, että räikeästikin politisoituneen valtiollisen organisaation korjausliikkeeseen kesti vuosia. Välissä tarvittiin myös uudet eduskuntavaalit. Reporadion tarina saa pohtimaan nyky-Suomen asenneilmapiiriä: miten pitkälle valtion instituutioiden olisi mahdollista politisoitua, ennen kuin sitä ei enää suostuttaisi katselemaan läpi sormien edes ”edistyksellisyyden” tai muiden oikeaksi koettujen poliittisten ideoiden vuoksi?

Lähde: Reporadio – Yleisradion vaaran vuodet 1965 – 1972