Turhaa teoretisointia populismista – politiikan tutkijoiden uutuuskirja yrittää selittää monimutkaista ilmiötä yhdellä yksinkertaisella käsitteellä

Populismin tutkijat Mari K. Niemi ja Topi Houni ovat toimittaneet kirjan, jossa kustantajan mukaan kerrotaan, mitä populismi on ja kuinka se on haastanut journalismia. Yli 300-sivuisessa teoksessa on valitettavan vähän uutta tutkimusaineistoa. Pääosin Media ja populismi – Työkaluja kriittiseen journalismiin pyörittelee populismin käsitettä kansainvälisten teoreetikoiden varassa. Maahanmuuttokriittisten puolueiden ja toimittajien suhteen ymmärtämistä ympäripyöreä populismin käsite kuitenkin vain sotkee, kirjoittaa tiedetoimittaja Marko Hamilo kirja-arviossaan.

Jokainen tietää, mitä populismilla tarkoitetaan. Tai tiesi ainakin jokin aika sitten. Populismi oli sitä, kun luvattiin jokaiselle eturyhmälle jotain kivaa, vaikka tiedettiinkin, ettei julkinen talous sitä kestä. Äänestäjille kerrottiin, mitä he halusivat kuulla.

Populisti vetosi kansan syvien rivien herravihaan, siihen että joku on ehkä onnistunut säästämään palkastaan sen verran, että on voinut ostaa tavanomaisen 30-jalkaisen purjeveneen, ”huvikuunarin” (joka on oikeasti sluuppi eikä kuunari). Tai siihen epäkohtaan, että eduskunta ostaa työntekijöilleen työvälineitä.

Akateeminen populismin tutkimus on sittemmin määritellyt populismin käsitteen uudestaan. Valitettavasti kukaan ei pysty oikein tarkasti tunnistamaan, mikä on politiikan tutkijoiden ”populismia”.

Populismin teorian ja käsitteen ongelmista kirjoitin aiemmin Suomen Uutisiin kirja-arviossani Jan-Werner Müllerin teoksesta Mitä on populismi?

Müllerin mukaan populistinen liike on autoritaarinen, ja se uskottelee, että se ja vain se voi aidosti edustaa kansaa.

Kansallismielisyys vai populismi

Käytännössä Media ja populismi -kirjan kirjoittajat puhuvat Euroopan maahanmuuttokriittisistä puolueista, kuten Tanskan Kansanpuolueesta, Ruotsin Ruotsidemokraateista ja Suomen Perussuomalaisista. Kirjaa lukiessa ei käy ilmi, miksi näitä puolueita ei voi yksinkertaisemmin niputtaa otsikon maahanmuuttokriittisyys tai kansallismielisyys alle populismin sijaan. Se kuitenkin käy selväksi, että oikeistopopulistinen kansallismielisyys on jotakin äärimmäisen pelottavaa.

– Mikäli populistipuolueiden lupaukset osoittautuvat tyhjiksi, voivat niiden äänestäjät menettää lopunkin uskonsa. Näin politiikkaan pettyneiden kohortti voi kasvaa entisestään ja edustuksellisen demokratian kannatus rapautua. Pahimmillaan oikeistopopulistinen kansallismielisyyden lisääntyminen johtaa autoritaariseen vallankäyttöön, joka polkee demokratian perusarvoja, ihmisten tasavertaisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia, kauhistelee akatemiatutkija Juha Herkman.

Kansallismielisten liikkeiden ja median välinen hankala suhde, joka aika ajoin ilmenee yksittäisten poliitikkojen ajojahteina ja median kehittäminä kohuina ja skandaaleina johtuu Herkmanin tulkinnan mukaan oikeistopopulistien autoritaarisista pyrkimyksistä.

– Viime kädessä oikeistopopulistisiin toimijoihin liittyvissä julkisissa skandaaleissa on kuitenkin kyse siitä, että länsimaisen uutismedian tukemat liberaalidemokraattiset, yhdenvertaisuutta korostavat arvot törmäävät oikeistopopulistien niin kutsuttuihin kansallismielisiin, konservatiivisiin ja muukalaisvihamielisiin arvoihin.

– Skandaalit kertovat siitä, että liberaalin demokratian kannatus on Pohjoismaissa edelleen vahva ja että julkiset instituutiot, kuten politiikka, valtio ja media, vastustavat oikeistopopulismin autoritaarisia pyrkimyksiä rajoittaa ihmisten oikeuksia ja vapauksia esimerkiksi etnisyyden, uskonnon tai kansallisuuden perusteella.

Missä määrin esimerkiksi Perussuomalaisilla on autoritaarisia pyrkimyksiä rajoittaa kenenkään oikeuksia tai vapauksia, käy hyvin ilmi Perussuomalaisten eduskuntaryhmän keväällä 2011 laatimasta rasisminvastaisesta julkilausumasta. Missä määrin toimittajat olivat todella liberaalin demokratian puolella, käy hyvin ilmi julkilausuman saamasta vastaanotosta, jota silloinen rivikansanedustaja Jussi Halla-aho käsitteli blogissaan.

Haastattelut kirjan parasta antia

Kirjan kirjoittajien ennakkoluulot paistavat teksteistä läpi. Kiinnostavin osa kirjan antia ovatkin toimittajien haastattelut. Mari K. Niemi vertaa kahden haastatellun suomalaistoimittajan toisistaan jyrkästi poikkeavia näkemyksiä, ja antaa äänen näille.

– Ensimmäinen haastatelluista kuvasi perussuomalaisten voiton koetun uhkaavaksi ja aiheuttaneen lamaannusta. Se oli herättänyt kysymään, oliko Suomessa syntymässä vähemmistöjen oikeuksien rajoittamisen ja rasistiset loukkaukset hyväksyvä ajattelutapa.

– Toinenkin haastateltu tunnisti vaalivoiton järkyttäneen toimittajakuntaa, mutta piti kollegojensa reaktioita täysin ylimitoitettuina. Hän kertoi suorastaan nauttineensa siitä, miten jotkut olivat menneet ”ihan äärimmilleen” sekaisin tuloksesta. ”En yhtään ihmettele, vaikka joku olisi hakenut sairauslomaakin, että ’miten tollaset ihmiset tai puolue voi voittaa.’”

Uudelleenmarginalisoitumisen uhka on todellinen

Ruotsissa ja Tanskassa maahanmuuttokriittisyys ja sitä ajavat puolueet ovat valtavirtaistuneet vuosien mittaan. Perussuomalaisten kohdalla oli Niemen mukaan jo haastattelujen aikaan, ennen Jyväskylän puoluekokousta, signaaleja päinvastaisesta kehityksestä kuin Ruotsissa.

– Muutama haastatelluista nosti esiin maahanmuuttoon torjuvasti suhtautuvien vaikutusvallan kasvun puolueessa ja kertoi käsityksensä perussuomalaisista muuttuneen, koska puolue oli muuttunut. ”Melkein kolmannes tulee siitä [maahanmuuttovastaisesta] sakista ja sellaisista kaupungeista, jossa tällaista ilmiötä esiintyy.”

Toinen Niemen haastattelema toimittaja arvioi, että ammattikunnassa puolue nähtiin ”vähintään seminatsien ja rasistien tämmöisenä sateenvarjona jonka alla ne toimii”.

– Nämä havainnot tekevät mutkan populistipuolueen elämänkaarimalliin: suunta ei välttämättä olekaan aina kohti legitimiteettiä. Jo saavutettu hyväksyntä voi myös rapautua, jos puolueen suunta muuttuu, Niemi kirjoittaa.

Median ja vasemmistön hyökkäävyys lisäsivät Kansanpuolueen kannatusta

Niemen mukaan vasemmisto ei Tanskassa ensin ymmärtänyt, että joka kerta kun kutsut maahanmuuttokriittisiä rasisteiksi, he vain hyötyvät siitä, koska se suututtaa monia ihmisiä.

– Heistä se on huonotapaista, nimittelyä ja eliitin keino torjua tavallisten ihmisten ajatukset ja huolet. Joten aina kun näin tehtiin, Pia Kjærsgaard ja Tanskan kansanpuolue loistivat ja kasvoivat, Niemi kirjoittaa.

Olen itse ollut samalla kannalla jo Suomen Perustalle kirjoittamassani raportissa Punavihreä kupla: Perussuomalaiset ja media: punavihreän median hyökkäykset Perussuomalaisia kohtaan satoivat moneen otteeseen ’Soinin laariin’.

Hallitusyhteistyö kuitenkin edellyttää, että puoluetta pidetään hallituskelpoisena. Vaikka Perussuomalaisten äänestäjät eivät piittaisi mediasta, Kokoomuksen äänestäjät tai ainakin puolue-eliitti piittasivat: heille median luoma kuva Halla-ahon Perussuomalaisten arvopohjasta oli liikaa.

Niemi huomasi, että sama ongelma oli Ruotsidemokraateilla, jotka on tähän asti eristetty vallankäytöstä lähes kokonaan.

– Haastateltujen ruotsalaistoimittajien yleinen käsitys oli, että rasismiskandaalit eivät pääsääntöisesti olleet ruotsidemokraattien puoluejohdon suunnittelemia, koska niistä kuitenkin oli aitoa haittaa puolueelle. Vaikka ne eivät gallupien valossa karkottaneet äänestäjiä, ne pitivät puoluetta marginaalissa ja heikensivät sen mahdollisuuksia nousta hallitukseen.

Populismin tutkijoiden rakastama teoria on, että populistipuolueet tieten tahtoen ”flirttailevat rasismilla” – monitulkintaisilla viesteillä, jotka synnyttävät kohuja ja skandaaleja, ja jotka saavat ydinkannattajaryhmät kokemaan puolueen olevan ”meidän puolella”, samalla kun rasismista irtisanoudutaan vedoten viestin monitulkintaisuuteen ja väärinymmärtämisen mahdollisuuteen.

Ruotsalaistoimittajien käsitys on ristiriidassa tämän Yhdysvalloista peräisin olevan teorian kanssa. Siitä huolimatta Niemi toistelee näkemystään populistien mediastrategiasta, johon tällainen tarkoituksellinen provosoiminen kuuluu, myös suomalaisessa kontekstissa.

Kirja käsittelee perusteellisesti Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen some-päivityksistä kesällä 2015 syntynyttä kohua juuri populististen mediastrategioiden valossa. Kirjoittajat jättävät kokonaan huomiotta sen ilmeisen vaihtoehdon, että Immosella ei ollut ”monikulttuurisuuden painajaisesta” kirjoittaessaan mitään mediastrategiaa, vaan vain oma mielipide, joka ei edes ollut puolueen ohjelmiin suhteutettuna radikaali tai räväkkä.

Pohjoismaat poikkeavat toisistaan

Haastatteluista piirtyy Niemen mukaan toisistaan poikkeava kuva etenkin tanskalaisten ja ruotsalaisten toimittajien tekemistä journalistisista valinnoista. Samalla suomalaiset asettuvat jonnekin näiden kahden välille.

Ruotsidemokraatteja ei ole käsitelty eikä edelleenkään käsitellä journalistisessa mediassa aivan tai melko tavallisena, legitiiminä puolueena, toisin kuin etenkin Tanskan kansanpuoluetta ja myös perussuomalaisia on käsitelty, Niemi kirjoittaa.

Niemen mukaan Tanskassa populistipuolue on hyväksytty tasavertaisena mukaan keskusteluun ja sen agendan ytimessä oleva maahanmuuttopolitiikka on noussut keskeiseksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Tanskan kansanpuolueen asema hallituksen ulkopuolisena apupuolueena on auttanut puoluetta myös konkreettisesti saamaan läpi pohjoismaisittain tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Tutkimuksen valossa Perussuomalaisten salonkikelpoistumiseen on kaksi tietä: maahanmuuttokriittisen puheen on yleisesti valtavirtaistuttava tai sitten puolueen kannatus vain on saatava niin suureksi, ettei edes Joensuun opiskelevien porvarien mieleen tule kategorisesti hylätä hallitusyhteistyön mahdollisuutta PS:n kanssa.

– Tanskassa keskeinen osa kansanpuolueen legitimoitumista on myös haastattelujeni valossa ollut kriittisen maahanmuuttokeskustelun valtavirtaistuminen. Vastaavasti ruotsidemokraattien tämänhetkisessä vaiheessa hyväksyttävyyttä puolueelle tuo haastattelujen valossa erityisesti se, että sitä kannattaa gallupien mukaan niin moni ruotsalainen. Journalistien on käynyt yhä vaikeammaksi käsitellä puoluetta poikkeustapauksena, kun kasvava kannatus on nostanut puolueen kilpailuun suurimman puolueen paikasta, Niemi kirjoittaa.

Onko media oppinut mitään?

Niemen mukaan mediassa on opittu käsittelemään populismia aiempaa tyynemmin. Tällä voi hänen mukaansa olla ainakin kahtalaisia seurauksia populistien julkisuudelle.

– Yhtäältä ei synny asetelmaa, jossa puolue pääsisi edulliseen altavastaajan asemaan ”vastustajinaan” perinteinen poliittinen eliitti ja monoliittiselta näyttävä media.

– Toisaalta ehdokas, joka ei ole vaalikamppailun saaman julkisuuden ytimessä, ei myöskään näyttäydy äänestäjille yhtä potentiaalisena menestyjänä. Näin hänen on vaikeampi nostattaa sellaista ilmiötä, joka tyypillisesti auttaa populisteja valtaan. Kielteinen, esimerkiksi rasismikohuihin liittyvä julkisuus ei välttämättä ole jatkossakaan perussuomalaisille kannatuksellinen ongelma, mutta kysymys legitimiteetistä muiden puolueiden keskuudessa voi ajankohtaistua uudelleen.

Perussuomalaisten varapuheenjohtaja, kansanedustaja Laura Huhtasaari ei ole Facebook-videollaan aivan samaa mieltä Mari K. Niemen kanssa siitä, miten hyvin media on oppinut suhtautumaan maahanmuuttokriittisiin ehdokkaihin.

https://www.facebook.com/laura.huhtasaari/videos/10160494552435046/?notif_id=1526986587542300&notif_t=live_video_invite

Jokainen voi itse pohtia Mari K. Niemen väitettä median oppimisprosessista katsomalla esimerkiksi Timo Haapalan joulukuisen Huhtasaari-haastattelun, josta on myös referaatti Suomen Uutisissa.

PS on faktan puolella

Media ja populismi käsittelee myös ”valeuutisia” eli ”populistisia vastamedioita”. Populisteiksi leimattujen puolueiden ei yleensä katsota olevan ”faktan puolella”.

Perussuomalaisten poliittista suunnittelijaa Riikka Purraa tällaiset väitteet oudoksuttavat. Purra kävi kirjan julkistamistilaisuudessa maanantaina. (Katso Suomen Uutisten video julkistustilaisuudesta.)

– Varsinkaan maahanmuuttoteeman kohdalla ei voitaisi olla kauempana totuudesta. Meillä on faktat, meillä on tutkimukset, me teemme jatkuvasti pitkäjänteistä politiikkaa, joka perustuu taloudellisiin faktoihin ja kansan mielipiteeseen, Purra toteaa.