Hallitus tilasi laajan vihapuheraportin sukupuolentutkimuksen dosentilta, joka vaatii hiljentämään ”kyseenalaiset puheenaiheet”

Vihapuheen täsmällinen sisältö jää hämäräksi uudessa laajassa tutkimuksessa, jonka tekijät eivät kykene osoittamaan vihapuheen rajausta, vaan vihapuhe voi olla mitä tahansa, mikä ei miellytä puheen vastanottavaa osapuolta tai yleisöä. Rajaus olisi kuitenkin perusedellytys, sillä oikeusvaltiossa vihapuhetta ei voi määritellä mielivaltaisesti. Tutkimus esittelee myös laajasti toimenpide-ehdotuksia verkkovihan tuottajien ja levittäjien toiminnan vähentämiseksi.

Pääministeri Sanna Marinin (sd) hallituksen tilaama tutkimus Verkkoviha: Vihapuheen tuottajien ja levittäjien verkostot, toimintamuodot ja motiivit julkaistiin maanantaina. Jopa 200 sivun mitalla tutkimuksessa kohteeksi on otettu verkkovihan tuottajat ja levittäjät.

Verkkovihaan osallistujien toimintatapoja ja motiiveja on tarkasteltu teemahaastatteluin, internet-etnografialla ja verkkokyselyllä. Tietoa tuotettiin myös rangaistavan vihapuheen tekijöistä ja heidän verkostoistaan.

Tutkimuksen ytimessä olevaa vihapuhe-käsitettä pyöritellään ja määritellään laajasti, useasta eri kulmasta, mutta selkeää ydinsisältöä vihapuheelle ei kyetä osoittamaan. Tutkimuksen tekijät toisaalta myöntävät itsekin, että vihapuhe on aihe, joka herättää tunteita ja jakaa mielipiteitä, ja käsitteenä vihapuhe on varsin politisoitunut.

Alustavana työmääritelmänä tutkimuksen tekijät sanovat tarkoittavansa vihapuheella halventavia, uhkaavia tai leimaavia ilmaisuja, jotka liittyvät puheen kohteen, yksittäisen henkilön tai ihmisryhmän, oletettuihin tai todellisiin ominaisuuksiin, ja joiden taustalla on suvaitsemattomuus tai syrjintä.

Näin määriteltynä vihapuhe voidaan kuitenkin osittain sijoittaa kaikille kuuluvan sananvapauden alueelle, sillä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on linjannut, että sananvapaus koskee myös mielipiteitä, jotka saattavat loukata, järkyttää tai häiritä kuulijaa.

Vihapuhe-käsite ei mahdu tutkijoiden raameihin

Toisaalta tutkimuksessa katsotaan, että vihapuheen taustalla on tarkoitus horjuttaa edustuksellista demokratiaa pyrkimällä vaikuttamaan päätöksentekoon, virkakoneiston toimintaan, poliisiin ja oikeuslaitokseen sekä tutkimukseen ja tiedonvälitykseen.

Yleensä on ajateltu, että ollakseen vihapuhetta, täytyy voida osoittaa jokin kohde ja puheen ytimessä on vihaa. Mutta eipä tutkimuksen tekijöiden mukaan vihapuhe mahdu näihinkään raameihin.

Tutkimuksessa nimittäin todetaan: Vihapuhe ei ole aina vihaista puhetta, saati tunteiden vallassa tuotettua. Vihapuhe voi olla hyvinkin viileää ja rationaalista.

Eikä vihapuheella edes tarvitse olla kohdetta, jos niin halutaan: Määritelmä kattaa myös syrjinnän edistämisen, jolloin teko ei välttämättä kohdistu tiettyyn yksilöitävään henkilöön.

Tässä kohtaa ei voi enää välttyä vaikutelmalta, että tutkijat pitävät vihapuheena yksinkertaisesti vain puhetta, joka ei jostain syystä miellytä kuulijaa. Tästä seuraa kuitenkin käytännön ongelmia.

Luonnontieteellisiä faktoja voidaan esittää viileästi ja rationaalisesti, mutta mikäli puheen yleisön tai muun vastaanottajan maailmankuva on rakennettu ideologiselle perustalle, tällöin vihapuheeksi voitaisiin katsoa – tutkimuksen tekijöiden määrittelyä soveltaen – esimerkiksi sen toteaminen, että ihmissukupuolia ei miehen ja naisen lisäksi ole enää enempää, eli sukupuolten lukumäärä on kaksi.

Oman maailmankuvan tai ennakkokäsitysten vastainen poliittinen puhe herättää nykyään usein ahdistusta ja pelkoja, minkä vuoksi tutkimus tarjoaakin vihapuheen tilalle jopa sanaa pelkopuhe, jonka katsotaan tavoittavan ilmiön motiiveja moniulotteisemmin.

Tällöin vihapuheen voitaisiin katsoa olevan puhetta joka aiheuttaa kuulijassaan kognitiivista dissonanssia eli ahdistusta, joka seuraa tosiasioiden ja kuulijan omien ennakkokäsitysten tai uskomusten välisestä ristiriidasta. Tällöin kuitenkin herää kysymys, kohtaammeko seuraavaksi vaatimuksen kieltäytyä tosiasioiden puhumisesta, jotta emme tulisi aiheuttaneeksi ahdistusta herkkämielisille.

Kaappasiko intersektionaalinen feminismi syleilyynsä?

Kun tutkimuksen ensimmäiset parikymmentä sivua on kahlannut läpi, aivot alkavat mennä solmuun miettiessä, mitä käsitteen vihapuhe sisälle oikeastaan kuuluu ja mitä ei, koska tutkimuksen tekijät venyttävät ja laajentavat käsitettä ja lataavat jatkuvasti uusia merkityksiä ja vivahteita.

Vihapuheessa saattaakin olla muodikkaasti myös intersektionaalisen feminismin ominaisuuksia, sillä vihapuheen tuottamisessa kerrotaan olevan kyse valta-asetelmista, jossa katsannossa vihapuhe olisi marginaaliryhmiin, kuten rodullistettuihin ihmisiin tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa loukkaavaa tai väkivaltaan yllyttävää puhetta.

Tämä määritelmä vihapuheesta on kuitenkin ristiriidassa aiemman määritelmän eli sen kanssa, kun tekijät ovat selittäneet, että vihapuhe ei ole välttämättä vihaista vaan se voi olla myös viileää ja rationaalista.

Jos yritämme – kaikesta huolimatta – muodostaa edes jonkinlaista käsitystä, mitä vihapuhe saattaisi olla, niin löyhänä ennakkovaatimuksena on kenties ajateltu, että vihapuhe on sentään edes puhetta.

Käytännössä siis sanottua, tai kirjoitettua, nykyään usein verkkoympäristössä esitettyä viestintää.

Mutta mitä vielä. Tutkimuksessa väitetään, että vihapuheeseen voisi kuulua myös sisältöjen jakaminen sosiaalisessa mediassa, sisältöjä kommentoimatta.

Tutkimuksen mukaan vihapuhe voisikin olla lähes mitä tahansa:

Vihapuhetta voidaan levittää ja edistää paitsi sanallisesti, myös kuvin ja muiden ilmauksien avulla. Esimerkki tällaisesta ei-sanallisesta vihapuheeksi luokiteltavasta toiminnasta on tiettyjen kiisteltyjä tai poleemisia aiheita käsittelevien uutisten tai muun materiaalin jakaminen ja linkittäminen niitä välttämättä edes kommentoimatta.

Julkaistiinko tutkimus liian varhain

Tutkimus menee siis metsän puolelle jo alussa, koska tekijät eivät kykene osoittamaan vihapuheen rajausta. Väkisin tulee mieleen, olisiko tutkimusta pitänyt edes julkaista.

Tutkimuksen alun vihapuhekäsitteen määritelmättömyys tuleekin osoittaneeksi saman, mistä perussuomalaisten puheenjohtaja, kansanedustaja Riikka Purra kirjoitti jo pari vuotta sitten blogissaan: nykyisen vihapuhejahdin juuret johtavat diktatuuriin, Neuvostoliittoon, joka valtiona pyrki voimakkaasti rajoittamaan kansalaisten sananvapautta.

Purra kirjoittaa, miten suomalaiseen sananvapauskäsitykseen on vuosikymmeniä kuulunut vahva vaikenemisen ja itsesensuurin sekä voimakkaan laillisuussäätelyn linja, joka siis johtuu osin Neuvostoliiton vaikutuksesta:

Neuvostoliitolla ja sen kommunismiin alistamilla satelliittivaltioilla oli aikanaan erittäin suuri merkitys Euroopan – ja Suomen – sananvapauslainsäädännön sekä ”vihapuheen” vastaisen politiikan vähittäisessä muovautumisessa.

Kun maailma sodan jälkeen voittajavaltojen johdolla muovasi Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta (1948), vastakkain olivat Yhdysvaltain johtama sananvapautta korostanut länsiblokki sekä Neuvostoliitto alistettuine liittolaisineen. Neuvostoblokki vaati valtioille pitkälle meneviä oikeuksia rajoittaa kansalaisten sananvapautta perustellen vaatimuksiaan kansallisen turvallisuuden suojaamisella sekä halulla estää suvaitsemattomuuteen kiihottavat ilmaisut.

Kun ei voida tietää, mikä on vihapuhetta, heräävät tarpeettomat vihapuhe-epäilyt, mikä on omiaan helposti johtamaan itsesensuurin tielle.

Määritelmät eivät sovi yhteen sananvapauden kanssa

Tutkimusta johtanut sukupuolentutkimuksen dosentti Tuija Saresma kuvailee viestejä tahallaan tai tahtomattaan levittävien roolia merkittäväksi sille, että vihapuhe elää verkossa. Ilman yleisöä ei viesti hänen mukaansa eläisi. Hämäräksi kuitenkin jää, millaisten viestien leviäminen on paheksuttavaa tai minkä pitäisi peräti olla rangaistavaa.

Suomenmaa-median haastattelussa Saresma vihjailee jo melko radikaalista, sananvapauteen puuttuvista toimenpiteistä.

-  Saisimme paljon aikaiseksi, jos pystyisimme pistämään hiljaisemmalle, että hiljennettäisiin kuoliaiksi puheenaiheet, jotka ovat kyseenalaisia, Saresma sanoo.

Mutta mitkä ovat kyseenalaisia puheenaiheita? Sananvapaus on lähtökohtaisesti mahdollisimman laaja, ja perusoikeutena sananvapautta voi rajoittaa vain erityisillä edellytyksillä, joihin kuuluvat lailla säätämisen, täsmällisyyden, tarkkarajaisuuden ja hyväksyttävyyden vaatimukset. Perusoikeuksien suojan näkökulmasta ”kyseenalaisten puheenaiheiden” vaientaminen ei siten vaikuta mahdolliselta ratkaisulta.

Vihapuhetutkimuksessa erotellaan vihapuheesta rangaistava vihapuhe, joka on koottu tutkimuksessa yhden luvun alle. Siinä luetellaan perinteisesti vihapuherikoksiksi katsottavat laittomat uhkaukset, kunnianloukkaukset ja kiihottamisrikokset. Silti tutkimukselle olisi ollut eduksi vahvempi sananvapauden suojan ja laajuuden merkityksen korostaminen. Tutkimuksen yhden tekijöistä esitys puheenaiheiden hiljentämisestä ei ole yhteensopiva oikeusvaltion periaatteiden kanssa.

Jari Taponenkin pääsee ääneen

Mutta ei tässä kaikki: tutkimukseen on haastateltu äskettäin Helsinki-mitalilla palkittua ylikomisario Jari Taposta, joka puurouttaa vihapuhe-käsitettä lisää omalla tavallaan. Taponen määrittelee vihapuheen seuraavasti:

Vähemmistöihin – esimerkiksi etnisiin, sukupuoli – tai ideologisiin vähemmistöihin – kohdistuvaksi puheeksi, joka voi olla rangaistavaa tai ei.

Tutkimuksen mukaan vihapuhetta tuotetaan sekä organisoidusti että spontaanisti. Organisoituja tuottajia on verrattain vähän, mutta heillä on paljon vaikutusvaltaa, sillä heidän innokas yleisönsä kierrättää viestejä moninkertaistaen niiden näkyvyyden.

Tutkimus päättyy toimenpide-ehdotuksiin, jotka ovat tutkimuksen tekijöiden mukaan moninaisia, koska verkkoviha itsessään on ilmiönä kompleksinen ja monitahoinen.

Toimenpiteillä uskotaan voitavan vaikuttaa erityisesti erityyppisiin verkkovihan tuottajiin ja levittäjiin sekä verkkovihan ennalta ehkäisyyn ja sen vähentämiseen.

Tutkimus vaatii uuden tutkimustiedon tuottamista ilmiöstä, jonka osana verkkovihan tuottajien ja levittäjien ja näiden motiivien laajempi kartoittaminen olisi mahdollista sekä lisäksi muun muassa toimintaohjelmia ja tukimuotoja verkkovihan eri tuottaja- ja levittäjäryhmille.

Vihapuheeseen arvioidaan tutkimuksen mukaan voitavan vaikuttaa myös terapeuttisin vihanhallinnan menetelmin, sillä toimenpiteeksi ehdotetaan myös ympärivuorokautista kriisikeskusta tai keskusteluapua verkkovihan tuottajille ja levittäjille, jossa ajatuksena on tarjota vaihtoehtoinen keskusteluyhteys tai tukea tunteiden hallintaan “kriittisillä” hetkillä. Tämä koskisi erityisesti satunnaisesti ja tunneryöpyssä vihaa tuottavia ja levittäviä henkilöitä.