Hassin paperi kuvaa 60-luvun murskaavaa taistolaisvyörytystä – radikalismia, tiedostamista, erimielisten painostamista – uutuuskirja vie väkisinkin ajatukset nykyhetkeen

”Ennen kuolemaani tätä aineistoa ja kertomusta ei saa antaa lainaksi eikä tekstistä saa ottaa kopioita, koska en halua käydä uutta sotaa taistolaisten riveissä marssineita vastaan”

”Kokemukseni Taideteollisen taistolaisvuosista ovat syynä tähän tekstiin, jonka saa julkaista vasta kuolemani jälkeen … Vuosikausia kannoin mukanani laatikollista tallettamiani taistolaisajan tekstejä ja dokumentteja. Vasta vuonna 2007 aloitin niiden järjestämisen, koska hirveän ajan uudelleen eläminen oli niin vastenmielistä. Vielä tätä tekstiä kirjoittaessani näen painajaisunia …”

Taideteollisen korkeakoulun opettaja, Lahden muotoiluinstituutin rehtori Antti Hassi siirtyi ajasta ikuisuuteen 2019 ja jätti jälkeensä muistelmat, joihin soisi mahdollisimman monen tutustuvan.

Hassi kuvaa omia ja kollegoidensa kokemuksia 60-luvun lopulla alkaneen taistolaisvyörytyksen alla ja paineessa, joka jatkui pitkälle 80-luvulle – ehkä jopa tähän päivään asti.

Kirja innostaa pohtimaan, kuinka monen nykyisen yhteiskunnallisen ilmiön juuret nousevat vuosikymmenten takaisesta vasemmistoradikalismista.

Hassin paperi on kiinnostavaa ja osin järkyttävääkin luettavaa jo sinänsä, mutta se avaa myös meidän aikaamme uuden näkökulman. Kirja innostaa pohtimaan, kuinka monen nykyisen yhteiskunnallisen ilmiön juuret nousevat vuosikymmenten takaisesta vasemmistoradikalismista.

Mistä siis oikeastaan onkaan kyse, kun 2020-luvulla kouluissa harjoitetaan oppilaita tiedostamaan ja vastustamaan sortavia rakenteita, tai kun yritykset kouluttavat työntekijöitään havaitsemaan vääränlaista ajattelua ja puhetta?

Miten nämä äänenpainot, iskulauseet, lakitekstit ja akateemisten asiantuntijoiden hyvää tarkoittavat neuvot kuulostavat niin kummallisen tutuilta? Mistä ne kumpuavat?

Vasemmistolainen opiskelijaradikalismi pyyhkäisi yli koko läntisen maailman 60-luvun lopulta alkaen, mutta Suomessa liikkeelle löytyi erityisen paljon kaikupohjaa ja keinoja työntää juurensa syvälle yhteiskuntaan.

Tänä keväänä on ilmestynyt kaksikin tietokirjaa, joita lukiessa nuo kysymykset nousevat väistämättä mieleen. Toinen kirjoista on Antti Hassin Hassin paperi, toinen on Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin.

Sisällön, tyylin, tekstin kypsyyden ja työstön osalta kirjat eroavat huomattavasti toisistaan, mutta kumpikin on huolellisesti dokumentoitu kuvaus taistolaisten myllertämästä Suomesta.

Siinä missä Hassi kuvaa jäämistään marxilaisopiskelijoiden ja heidän myötäilijöidensä jyrän alle, tekee Hokkanen tiliä omasta osuudestaan taistolaisliikkeessä ja pohtii syitä aatteen synnylle. Hokkasen kirja on myös analyyttisempi ja aikaperspektiiviltään paljon laajempi kuin Hassin teos.

”Hassin paperi” on omakustanne – hyvässä ja pahassa. Sisältönsä painavuuden vuoksi se olisi ansainnut ison kustannusyhtiön tarjoaman näkyvyyden, markkinointikanavat ja arvostuksen. Teksti on onneksi selkeää ja ymmärrettävää, mutta olisi se silti kaivannut kustannustoimittajan käsittelyä, ehkä jopa karsimista tai uudelleenjärjestelyä. Kirjan taittokaan ei oikein vakuuta, sillä sivut näyttävät painetulta käsikirjoitukselta.

Autenttisuus kuitenkin vetoaa lukijaan, eikä puutteisiin pidä juuttua. Kirjalla on muita ansioita ja todistusvoimaa riittämiin, ja osa sen meriiteistä saattaa tulla ilmi vasta myöhemmin.

Voi myös ajatella niin, että ”Hassin paperin” tärkeintä antia ovat alkuperäislähteet, valokuvat, dokumentit, asiakirjakopiot ja –luettelot sekä kokouspöytäkirjat, jotka odottavat tutkijoita ja tulkitsijoita Kansallisarkistoon talletettuna.

Tiedostamista ja tappouhkauksia

Vasemmistolainen opiskelijaradikalismi pyyhkäisi yli koko läntisen maailman 60-luvun lopulta alkaen, mutta Suomessa liikkeelle löytyi erityisen paljon kaikupohjaa ja keinoja työntää juurensa syvälle yhteiskuntaan. Tämä johtui sekä Hassin että Hokkasen mukaan siitä, että suomalaisia vallankumousintoilijoita ohjattiin itärajan takaa: Neuvostoliitto tuki, rahoitti ja koulutti sosialismista innostuneita nuoria omien valtapoliittisten intressiensä mukaisesti, keinoja kaihtamatta.

Suomessa myös taitelijat, muusikot ja kulttuuriväki ryhmittyivät tiukasti punalipun alle, mikä antoi vasemmistolaiselle liikehdinnälle voimaa, näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Sama viesti toistui lehdissä, radiossa, teatterissa ja mukaansatempaavissa lauluissa. Kaikkien piti ”tiedostaa” ja osoittaa edistyksellisyyttään, ja ne, jotka eivät sitä tehneet, leimattiin taantumuksellisiksi ja jätettiin viranhaussa ja apurahojen jaossa huomiotta.

Pahaa jälkeä syntyi kampuksilla, kouluissa ja hallinnossa. Hurmahenkinen opiskelijaliike ei onneksi sentään saanut vallankumousta aikaiseksi, mutta tenttikirjoja sensuroitiin ja kirjoitettiin uudelleen, professoreita ja tutkijoita julistettiin pannaan ja boikottiin, vanhanaikaisiksi katsottuja opettajia häirittiin ja kiusattiin. Ideologinen ahdistelu ja painostus tuhosi monta elämää ja hajotti perheitä.

Hassi kuvaa itseensä ja muutamaan muuhun opettajaan kohdistettua uhkailua ja painostusta hyytävän yksityiskohtaisesti. Tappouhkaukset kirjoitettiin plakaatteihin uhrin työpaikalle, tai vainon kohteelle ja tämän omaisille soiteltiin keskellä yötä. Erilaiset mustamaalauskampanjat ja toverikomiteoiden julkiset pikatuomiot näyttävät olleen arkipäivää jo aikaan ennen somea.

Opetus uusiksi!

Hassi kuvailee ajan henkeä muutoinkin: taistolaisliikkeeseen hurahtanut yliopistoväki piti muun muassa hyviä käytöstapoja ja asiallista pukeutumista porvarillisena hapatuksena. Räävitön kielenkäyttö yhdistettynä akateemiseen ylemmyyteen ja sukupuolettomaan unisex-vaatetukseen muistuttaa sekin kummasti tämän päivän edistysuskoisten tyyliä.

Nuoret olivat ahdistuneita, marssivat milloin Chilen ja milloin koko Afrikan puolesta, näkivät sortorakenteita kaikkialla, levittivät lentolehtisiä, jakelivat flaijereita ja istuivat iltakaudet kokouksissaan hymyttöminä ja tuskaisina.

Ulkoiset seikat voi tietenkin jättää omaan arvoonsa. Pintanaarmuja syvempi vaikutus oli esimerkiksi sillä, että tiedostavat nuoret sosialistit halveksivat perinteisiä opetusmenetelmiä ja klassisten taitojen harjoittamista taideopinnoissa. Sommittelun tai mallipiirustuksen kaltaiset opit syrjäytettiin pitkäksi aikaa Taikin opintotavoitteista.

Arkkitehti Päivi Räisänen kuvaa Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kokemustaan tuon ajan opiskelijaelämästä. Kirjoitus vahvistaa Hassin kirjan sanomaa: nuoret olivat ahdistuneita, marssivat milloin Chilen ja milloin koko Afrikan puolesta, näkivät sortorakenteita kaikkialla, levittivät lentolehtisiä, jakelivat flaijereita ja istuivat iltakaudet kokouksissaan hymyttöminä ja tuskaisina.

He välittivät kaikesta muusta paitsi oman alansa opinnoista ja omista läheisistään ja perheistään, jotka heitä olisivat tarvinneet.

”Hiljainen ja pelokas enemmistö halusi opiskella, ja siitä (taistolaispainostuksesta) kärsivät myös ne opiskelijat ja opettajat, jotka olivat mukana enemmistönä olevien taistolaisten porukoissa vain työ- ja opiskelupaikan menettämisen pelosta”, kirjoittaa Hassi. Ja toisaalla: ”Työtovereistani moni oli samaa mieltä kahden kesken, mutta ei uskaltanut asettua julkisesti taistolaisia vastaan työpaikan menettämisen pelossa.”

Antti Hassin leski Tetta Kannel-Hassi asuu helsinkiläisessä seniorikodissa ja muistelee edesmenneen miehensä kirjoitusurakkaa.

”Kyllähän tästä tekstistä kuultaa läpi tietty katkeruus. Antti koki jääneensä yksin, kukaan ei häntä tukenut. Hän oli motivoitunut näiden muistelmien kirjoittamiseen osin juuri siksi, että hänen mielestään Taideteollisen korkeakoulun historiaa ei ole taistolaisaikojen osalta rehellisesti avattu. Se oli kuitenkin vuosikymmenien mittainen jakso ja se vaikutti niin moneen asiaan ja muuallakin kuin Taikissa.”

Vaikka Hassi ei elinaikanaan suostunut taistolaisten ja kulttuurimarxistien vietäväksi ja joutui siksi kärsimään, ehti hän kuitenkin saada paljon aikaiseksi omalla alallaan. Nykyinen Lahden muotoiluinstituutti on käytännössä Hassin perustama, ja hän toimi myös sen rehtorina useita vuosia. Hän opetti lisäksi sekä Helsingin että Tampereen yliopistoissa, mikä tietenkin toi perspektiiviä korkeakoulumaailmaan laajemminkin. Hassi niitti mainetta myös kuvataiteilijana.

Mutta onko se totta?

Hassin kirja vilisee sekä uuvuttavia että kiinnostavia yksityiskohtia. Sieltä löytyy useita uteliaisuutta herättäviä viittauksia nykyisiinkin vallanpitäjiin ja vaikuttajiin. Ja kyllä, sivuilla vilahtaa myös Satu Hassi, vihreän liikkeen kantava voima ja poliitikko, kirjailijan veljentytär, jonka häissä vuonna 1975 vallankumouslaulut raikuivat. Morsiamen isä, Tampereen teknisen yliopiston rehtori Osmo Hassi oli laitettu juhlien tarjoilijaksi – mene tiedä liittyivätkö laulujen aiheet ja isän saama tehtävä samaan ideologiaan.

Punainen, vihreä, eri vai samaa väriä vai mistä syystä ne tuntuvat sointuvan yhteen? Lukija vetäkööt omat johtopäätöksensä.

Antti Hassin kirjan ääressä pitää myös kysyä, voiko tämä kaikki olla totta. Ehkä Hassi arveli tätä kysyttävänkin, koska toivoi valtavan lähdeaineistonsa tulevan talletetuksi julkiseen arkistoon – ei kuitenkaan omalle työpaikalleen Taikiin tai Aalto-yliopistoon. Hassi nimittäin epäili viimeiseen asti jonkun yliopistolaisen hävittävän tahallaan osan todistusaineistosta. Aika monella kun voisi olla sellaiseen syytä.

Kirjan viimeisellä sivulla Hassi kysyy itseltään, kannattiko tappelu taistolaisia vastaan. Ja toteaa:

….. – emme tapelleet oman etumme puolesta. Muodostimme vapaaehtoisen rintaman puolustamaan ajatuksen, sanan ja maan vapautta Moskovasta johdettujen kommunistien hyökkäystä vastaan.”

---

TULOSSA MYÖHEMMIN:

SU julkaisee myöhemmin arvostelun myös Lauri Hokkasen kirjasta. Samasta aihepiiristä eli taistolaisuudesta ja kulttuurimarxismin vaikutuksista Suomessa on tulossa muitakin teoksia ja toivottavasti myös tutkittua tietoa.

Romaani- ja näytelmäkirjallisuudessa hulluja vuosia ovat käsitelleet mm. Laura Honkasalo (”Sinun lapsesi eivät ole sinun”) ,Riitta Vartti (”Elämäni yliopisto”) ja Pirkko Saisio (mm. ”Baikalin lapset”).